Yksi lippu maitojunaan, kiitos!

...tai sitten ihan vaan lentokoneeseen, maitojunassa kun on niin ikävä epäonnistumisen kaiku (eikä maitojunaan edes ostettu lippuja koska se oli huoltojuna). En koe epäonnistuneeni, en vain lopulta ollutkaan tämän perheen etsimä henkilö. Kaikki olisi voinut mennä putkeen, mutta ei vain nyt mennyt. Niin käy välillä.

Tietysti olisin voinut olla kärsivällisempi uuden haun suhteen ja käyttää vielä vaikka viikon lisää, mutta nyt en vain jaksa enää virua paikallani tilanteessa jossa suattaapi olla että uusi perhe löytyy mutta suattaapi olla ettei löyvykkää. Epävarmassa välitilassa on kaikista ikävintä elää. Niin pahasti on myös yksinäisyyskiintiö täynnä (kissatkin juoksevat karkuun) että ei inspaa olla taas yhtä viikkoa omien ajatusten kanssa. Päätin siis tässä vaiheessa palata Suomeen.

Päätöksen jälkeen on jokseenkin hassu fiilis. En tiedä pitäisikö olla helpottunut vai ärsyyntynyt. Ehkä vähän kumpaakin. Tietysti on mahtavaa palata kaikkien niiden ihmisten pariin, joiden seurassa minusta todella tulee oma itseni, ja joita oikeasti kiinnostaa miten päiväni on sujunut. Kaikki on taas niin helppoa, pääsen liikkumaan vapaasti minne haluan, milloin haluan ja kenen kanssa haluan. Oih, pääsen päivystämään, pääsen tapaamaan kavereita pitkin Suomea, ja ehdin vielä Helsingin kirjamessuillekin!

Mutta sitten on se kolikon toinen puoli. Odotin kovasti, että pääsen viettämään välivuotta ulkomailla, ja kyllä vähän kyrsii että kokemus tavallaan jää kesken. Ei ollut myöskään hauskaa tai edes helppoa käydä läpi sitä henkistä prosessia kun joutuu jättämään kaiken tutun taakse, mutta koska on se tunne että nyt on vain pakko mennä ja kokea, niin ajattelee kaiken olevan lähtemisen arvoista. Kerran se vain kirpaisikin, ja pian tuli tunne, että jaksan kyllä odottaa. Nyt olen jo täysin tottunut siihen että se elämä on siellä Suomessa ja minä olen täällä, joten ikävä ei ole se joka ajaa minua kotiin. Ehkä eniten pänniikin se, kun tiedän että olisin pystynyt siihen. Olisin kyllä ollut tarpeeksi vahva ja itsenäinen.

Niin monelta ihmiseltä sain myös valtavan paljon tukea kun kerroin lähteväni Saksaan. Kaikki toivottivat minulle hyvää matkaa ja olivat iloisia puolestani. Olisinkin halunnut palata takaisin kertoen kaikille niille ihmisille, kuinka reissu oli seikkailua täynnä ja kuinka tyytyväinen olen lopputulokseen.

Kannattiko siis lähteä? Kyllä. Ehdottomasti.

Tiesin ennen lähtöä että kaikki ei välttämättä menee niin kuin Strömsössä, ja että au paireja palaa tasaisella syötöllä kotiin kesken kaiken. Olen kuitenkin niitä ihmisiä joiden pitää kokeilla kaikkea itse muiden neuvoista huolimatta, sillä en halua pelon estävän minua kokemasta tai tekemästä jotain. Minä en varmasti aio olla vanhainkodissa se katkera mummo joka miettii siinä keinutuolissa kiikutellessaan että "voe ku olisin tehnynnä sitä ja tätä mutta ku käskivätten olla järkevä". Minä olen se mummo joka lällättää kuinka "menin ja tein vaikka hullunahan ne kaikki pitivät". Kävi miten kävi, mutta ainakaan en jää jossittelemaan.

Kaikesta huolimatta mahtuihan tällekin reissulle oikeasti seikkailua. Sain muista au paireista kavereita, joiden kanssa pidin hauskaa. Opin pärjäämään vähäiselläkin kielitaidolla ja selviämään ongelmatilanteista. Pääsin nauttimaan Oktoberfestin tunnelmasta ja litran oluttuopeista, mitä olin erityisen paljon odottanut. Sivistin itseäni keskitysleirivierailulla, ja juhlin synttäreitä yhdessä uuden australialaisen toverini kanssa. Asuin todella pienellä paikkakunnalla, ja näin aivan uudenlaista arkea. Ja synttäripaketin saapuessa tunsin iloa ja lämpöä, kun kaverit osoittivat kuinka paljon minusta välittävät.

Kaiketi siis ihan hyvä reissu, vaikka jäikin vähän lyhyeksi ja yksinäisyys vaivasi viikoilla. Ainakin olen kokemusta rikkaampi. Ja saapa nähdä, mitä keksin tässä lopun välivuoden aikana. Ehkä teen välillä vähän töitä ja suuntaan sitten kevätkaudella vielä johonkin päin maailmaa. Ei tämä välivuosi tähän lopu.

Puuh, olen puhunut. Nyt on hyvä mieli.

-Sini

Muutoksen tuulia

Kuten tässä blogin varrella on saattanutkin selvitä, tila-auton ajaminen ei ole ollut minulla erityisen hyvin hallussa. Ajokortti ollut taskussa vasta pari kuukautta, ja ennen reissua kokemusta olikin vain tavallisen henkilöauton ajamisesta. Ihan jo omaan viihtymiseen asia on vaikuttanut sillä tavalla, että viikoilla en ole oikein päässyt liikkumaan itsenäisesti ympäristössä, ja toisekseen täällä tarvitaan luotettavaa kuskia jotta lapset pääsevät turvallisesti harrastuksiin sun muualle.

Itsellä oli jo jonkun aikaa ollut huoli, että olenko sittenkään se luotettava kuski jota tänne haettiin. Huoli ei ollut yksipuolinen, ja perheen vanhempien kanssa tuli asia puheeksi. Keskustelun ja pohdinnan jälkeen yhteinen päätelmä oli, että tähän perheeseen sopii paremmin joku kokeneempi kuski.

Niinhän sitä sanotaan, että ajaan oppii vain harjoittelemalla, ja väite on toki aivan totta. Kysymys vain on tässä tapauksessa siitä, onko tarpeeksi aikaa harjoitella. Tunnen oman ajokokemukseni kehitystä sen verran, että aikaa se tosiaan vaatisi. Minulla on aika varovainen ote autolla ajamiseen, ja tutkarikin kuvaili inssini päätteeksi että ajamiseni oli "varovaista tuhertamista". Vaikka olen päässyt kyseisestä "tuhertamisesta" eroon tavallisen henkilöauton kanssa, olen nyt tila-auton kanssa taas lähtöpisteessä.

Juu että uusi hakuprosessi lähtisi nyt käyntiin, sillä en ihan vielä haluaisi astua Suomeen vievään maitojunaan. Olen päivittänyt Au Pair World-profiilini, ja laittanut Facebookin au pair-ryhmiin ilmoitusta perhettä etsivästä au pairista. Toiveeni on löytää uusi perhe täältä Saksasta, sillä koen että täällä on vielä nähtävää jäljellä. Tämä Baijerin ja erityisesti Münchenin alue myös miellyttää paljon, sillä täältä on hyvät yhteydet muualle Eurooppaan. Toivottavasti jostain nappaisi.

En kuitenkaan ole suuresti järkyttynyt tästä tilanteesta, sillä erinäisiin muutoksiin varauduin jo ennen lähtöä. Kun minulta kyseltiin, kauanko meinaan olla reissussa, vastaukseni alkoi aina sanoilla "jos kaikki menee hyvin niin", koska etukäteen ei voi ikinä tietää miten homma lähtee rullaamaan. En koe myöskään saaneeni potkuja, tällä kertaa kaikille vain oli parasta ratkaista tilanne näin.

Olisi ikävää jos reissu päättyisi näinkin lyhyeen, mutta jos niin käy niin siitäkin mennään sitten vain eteenpäin. Tiedän, että Suomessa kuitenkin odottaa kaikki ne tutut ihmiset ja harrastukset, eikä varmasti tule olemaan tylsää. Kouluunkaan en olisi tänä syksynä missään tapauksessa mennyt, joten senkään puolesta ei ole suunnitelmat menneet sekaisin. En tosiaankaan kadu tänne lähtemistä.

Niin että katsotaan mihin tämä tilanne nyt kehittyy ja mistä tilanteesta lähdetään rakentamaan uutta suunnitelmaa.

-Sini

Pinakothek ja paketti

Heipsulivei, alkaa olla kuukausi täynnä täällä Saksanmaalla. Vieläkin vapaa-aika kuluu viikoilla pitkälti kämpillä hengatessa, vaikka kova hinku olisi päästä liikkumaan lähikaupungeissa. Tila-autolla ajamista pitää kuitenkin vielä harjoitella, ja harjoittelua helpottaisi huomattavasti jos auto palaisi huollosta... Kielikurssille halajan kovasti, ja yleisesti olisi kiva löytää seuraa tästä läheltä, ettei aina tarvitsisi lähteä Müncheniin asti.

No, tilanteen kehittymistä täytynee vielä odotella, ja siksi viime lauantaina tuli tuttuun tapaan (neljättä viikkoa peräkkäin) piipahdettua Münchenissä. Tällä kertaa kuitenkin vain puolipäiväreissulla ja vaihteeksi ihan vain omassa seurassa, kun en oikein löytänyt ketään kaveriksi kaupunkipäivälle. Olosuhteet kuitenkin tarjosivat erinomaisen tilaisuuden nauttia taidekulttuurista, ja päätinkin suunnata Pinakothek der Moderniin, eli modernin taiteen museoon. Tykkään oikeastaan kiertää taidenäyttelyitä ennemmin yksin kuin seurassa, sillä silloin voin kulkea saleissa omaan tahtiin ja tuijotella niitä teoksia juuri niin kauan kuin itse haluan. Ei siis niin pahaa ettei jotain hyvääkin siinä yksinäisyydessä!

Nämä Pinakothek-taidemuseot ovat jonkinlainen museoyhtymä täällä Münchenissä, ja ne sijaitsevat jotakuinkin yhdessä kasassa. Pinakohtekejä on kolme: Pinakothek der Moderne, eli siis tämä modernin taiteen museo, Alte Pinakothek, jossa on oikein vanhaa taidetta 1300-luvulta alkaen, ja Neue Pinakothek, josta löytyy 1800-luvun taidetta. Katsoin etukäteen netistä museoiden taiteilijalistoja, ja pitkään kävin mielessäni taistelua ja arvoin Alte Pinakothekin ja Pinakothek der Modenin välillä. Kutsuiko minua Rembrandt, Rafael ja da Vinci, vai kenties sittenkin Picasso, René Magritte ja Henri Matisse? Kuten mainittu, lopulta päädyin Pinakothek der Moderniin.

Ostin taas kerran sen kuuluisan ja ah, niin kätevän Bayern-ticketin, koska junan ja bussin lisäksi tarkoituksenani oli liikkua U-Bahnilla (=metro) Münchenin päärautatieaseman ja museon välillä. Sain siis tämän reissun osalta taas yhden rastin lisää Saksan julkisen liikenteen bingoon. Ajelin Hauptbahnhofilta Königsplatzin pysäkille ja sieltä matkaa museolle oli ehkä kilometrin verran. En ole varma, olisiko seuraava, eli Theresienstrassen pysäkki ollut lopulta lähempänä, mutta väliäkö sillä kun löysin matkalta hienoa arkkitehtuuria! Joku asiantuntevampi varmaan osaisi kertoa, mitkä rakennukset ovat kyseessä, mutta valitettavasti blogisti on sen verran sivistymätön (ja laiska googlaajaa) että tältä osin jää hämärän peittoon.

Ala-asteen suunnistustunneista oli hyötyä eikä suuntavaistokaan haitannut, sillä tie museolle löytyi helposti. Valitsemani sisäänkäynti johti kuitenkin kahvilan läpi pääaulaan, joten hetken piti sisällä katsoa ympärilleen että hahmotti rakennuksen kunnolla. Palvelutiskejäkin oli kaksi, toinen oli infotiski, ja toinen lipunmyyntitiski, joista jälkimmäinen oli tavoitteeni.

Saksa on siitä mukava maa, että olen aina onnistunut saamaan opiskelija-alennukset suomalaisella opiskelijakortilla. Kyllä, ihan sillä tavallisella Lukiolaisten Liiton kortilla, jossa ei ole edes sitä "kansainvälistä kääntöpuolta", ja jossa oli tällä kertaa vieläpä viime lukuvuoden tarra. Normaalihinta oli 10€, alennuksella 7€. Sunnuntaisin pääsisi euron sisäänpääsymaksulla, mutta se ei valitettavasti ollut minulle mahdollisuus. Museoihin olisi myös käsittääkseni mahdollisuus ostaa jonkinlainen yhdistelmälippu, mutta koska minulla ei ensinnäkään ollut aikaa kuin yhteen museoon, en perehtynyt yhdistelmälipun hintaan sen kummemmin. Aikaa hukkaamatta takkia vaan naulakkoon - tai oikeastaan lokeroon joka toimi kahden euron pantilla, naulakko olisi maksanut huimat 0,70€ - ja näyttelyyn.

Pinakothek der Modernin kokoelma oli tosiaan hyvä ja monipuolinen. Toisesta kerroksesta löytyi taidetta, ensimmäisessä kerroksessa oli arkkitehtuuri- ja grafiikkanäyttelyt, ja kellarikerroksessa design-näyttely. Taidekokoelmista löytyivät juurikin ne Picasso, Magritte ja Matisse jotka olin jo nettisivuilta bongannut, ja yllättivätpä iloisesti myös Salvador Dalin, Lucio Fontanan ja Andy Warholin teokset, jotka olivat nettisivuja selaillessa menneet ohi. Eivätkä ne "vähemmän kuuluisien" taiteilijoiden teoksetkaan huonoja olleet. Myönnettäköön silti, että itse saan eniten irti nykytaiteesta, ja kaikkien teosten syvin olemus ei täysin auennut minulle. Infotekstitkin olivat pääasiassa vain saksaksi, joten nekään eivät erityisesti valaisseet matkaani taiteen ymmärryksen tiellä. Pari tuntia kului kuitenkin helposti näyttelyssä, ja kellarikerroksen design-näyttelyssä oli vielä sokerina pohjalla (hehe kirjaimellisesti pohjalla koska kellarikerros) muutamat Alvar Aallon suunnittelemat huonekalut, ja kyllä taas suomalaista sydäntä lämmitti.

Museokierroksen jälkeen matkasin sitten takaisin Hauptbahnhofille, jossa minulla oli tunti aikaa kulutettavana enne junan lähtöä. Kävin kaupassa ostamasssa vähän karkkia, Hariboa ja Kinderiä, ja pääsin toteamaan, että joulu on ilmeisesti ihan nurkan takana. Ainakin siitä päätellen, että hyllyissä oli jo joulukarkkeja, ja yksi hylly kokonaisuudessaan oli täynnä Kinderin suklaapukkeja. Ja minä kun luulin että Halloween olisi seuraava... Hitusen houkutti kieltämättä ostaa yksi pukki koska Kinderin suklaa on parhautta, mutta vastustin joulua vielä toistaiseksi.

Burger Kingistä vielä terveellinen ja ravitseva lounas ennen kotimatkaa, ja kämpille päästyäni kuluikin loput viikonlopusta chillaillessa. Olen tässä kaikella vapaa-ajalla päätynyt takaisin japanipopkawaiiernuvuosien suosikkien pariin, ja olen alkanut jälleen katsomaan Fullmetal Alchemist-animea netistä. Uuuh, kyseinen sarja on edelleen aivan huikea niin animena kuin mangana, mitä olenkaan tehnyt nämä pari vuotta ilman sitä. Tunnen itseni taas pikkuteiniksi!

No mutta arki koittaa aina lopulta, ja maanantai tuli jälleen. Ei ollut aikaista aamua, enkä sinänsä herännyt ärtyneenä tai mitään, mutta kyllä piristi mieltä aivan suunnattomasti kun aamulla odotti keittiön pöydällä Suomesta saapunut synttäripaketti. Paketin takana olivat kaverini kotikaupungistani.

Hihihiiii, onneksi olin yksin kotosalla niin pääsin availemaan pakettia kaikessa rauhassa (lue: innostuksessa). Sisältö oli juuri sellaista, mitä sen lähettäjiltä voikin odottaa.

-Muropaketti (siihen liittyy sisäpiirin vitsi)

-Fazerin sinistä (vaikka en ole normaalisti erityinen sulkaasyöppö niin Fazeria on ollut ikävä!)

-Lumipantteri-karkkipussi: herrrkkua!

-Robin-lehti kera singlen ja julisteiden.

Lisäksi paketista löytyi vielä onnittelukortteja ja kirje, juurikin niiltä kavereilta, ja ylläripyllärinä yksi kortti oli vieläpä kahdelta ensiapupäivystäjäkaverilta! Huippua! Yksi kaveri olisi myös kuulemma halunnut laittaa pakettiin korun, mutta koruja ei jostain syystä saa lähettää postitse Saksaan. Ajatus silti mukana ja sehän on tärkeintä.

Yritän aina kovasti kaikille vakuutella, etten ole Robin-fani, mutta kukaan minut tunteva ei väitettä kyllä usko. Ehkä asiaan vaikuttaa osaltaan se, että osaan Robinin tunnetuimpien biisien kertosäkeet ulkoa, ja olen eräässä ensiapupäivystyksessä näyttänyt muille päivystäjille, että miten sen Boom Kah:in käsiliikkeet oikein menee. Todellisuudessahan olen kävelevä suomipop/iskelmä-jukeboksi, ja Robinia satutaan vain soittamaan radiossa paljon ja se tarttuu kuten monen muunkin artistin musiikki (juujuuseliseliseli). Ja onhan se Robin ihan symppis, ja Robiniin liittyy myös hauskoja päivystysmuistoja.

Lehden mukana tulevaa singleä ei kuitenkaan päässyt ihan noin vain kuuntelemaan, sillä alunperin sen pahvinen kotelo oli tyhjä. Ratkaisu löytyi kuitenkin muropaketista....

....siellähän se single piileksi. Juu, tämä kaikki siksi että on ollut tosiaan yhden kaverin kanssa tapana ostaa aina toiselle synttärilahjaksi muropaketti ja piilottaa sinne yllätys, niin kuin silloin muksuna muropaketista löytyi. 

Lehteä selasin sen verran, että huomasin sen olevan varustettu perin koomisella "kommenttiraidalla". Sinä kaveri siis tiedät kuka olet ja minä tiedän että olet lukenut lehden läpi ja fanitat itsekin salaa Robinia!

Hups nää kuvat ei ollukaa kovin tarkkoja, no mut meni jo.

Julisteetkin olivat saaneet uutta ilmettä tähän tapaan:

Ihanaa oli huomata kuinka mahtavia kavereita siellä Suomessa odottaa, ja ihan tulee ikävä kun tällaisia paketteja pääsee availemaan! Paljon on kuitenkin vielä nähtävää täällä Saksassa, eikä vielä ole kotiinpaluun aika. Paluun koittaessa on kuitenkin huippua päästä juuri näiden ihmisten pariin!

-Sini

P.S. Viski.

Dachaun keskitysleiri

Ja vielä kolmatta viikonloppua peräkkäin isolla pitäjällä. Tällä kerralla en kuitenkaan eksynyt edellisten viikkojen tapaan Oktoberfestille, se festivaali oli tämän vuoden osalta nähty. Viikonloppu oli muutenkin melko harmaa ja kolea, joten ilman (hyvin epätodennäköistä) pöytäpaikkaa olutteltassa olisi hetkessä tullut kylmä. Onneksi kaksi aiempaa viikonloppua olivat sään osalta festivaalikelpoisemmat.

Tällä kertaa vietin päivän edellisenä viikonloppuna tapaamani australialaisen toverini kanssa. Sama tyyppi siis joka on melkein synttärikaimani. Päätimme kyllästää itseämme historian havinalla, ja lähdimme siis käymään Dachaun keskitysleirillä, joka sijaitsee aivan Münchenin ulkopuolella, n. 25 minuutin junamatkan päässä. Sunnuntaina olisi ollut isompikin au pair-porukka menossa samaan paikkaan vierailulle, mutta meille kummallekin lauantai sopi aikataulullisesti paremmin.

Tuttuun tapaan lähdin täältä Reichlingista aamuvarhaisella bussilla kohti Weilheimia. Viime viikon bussimatkalla kuski ihmetteli, miksi en ostanut Bayern-ticketiä, kun olin kuitenkin jatkamassa Weilheimista Müncheniin. Sillä kerralla en saanut selvää kyseisen Bayern-ticketin eduista, vaikka kuski kuinka yritti minulle selkeällä saksan kielellä selittää monen monta kertaa, mutta kuluneella viikolla olinkin sitten viisastunut ja perehtynyt lipun syvimpään olemukseen netissä. Bayern-ticket on päivälippu, jolla saa matkustaa Baijerin osavaltion alueen julkisilla kulkuvälineillä niin paljon kuin ehtii. Yhden ihmisen lippu maksaa automaatista ostettuna 23€, ja lipunmyyjältä ostettuna 25€. Lisämaksusta samaan lippuun voi lisätä useamman henkilön, joten (enintään viiden hengen) porukallekin lippu on erittäin kätevä jos reissailee alueella. Ei minusta mitenkään hinnalla pilattu, kun kuitenkin meno-paluu Weilheimista Müncheniin maksaa jo 21€.

Käteisvarani olivat kuitenkin sen verran vähissä, että bussissa piti ostaa ihan tavallinen kertalippu. Weilheimin aseman lähistöllä kävin kuitenkin nostamassa lisää rahaa, ja menin tiskille ostamaan tätä huikean kätevää päivälippua. Tiskille menin, tilasin yhden hengen Bayern-ticketin, hinnaksi ilmoitettiin "fünfundzwanzig euro". Siinä aamuvarhaisella sopivassa hämmennyksessä ihmettelin hintaa, joka päässäki kääntyi muotoon 52€, kun hetkellisesti unohdin saksalaisten hölmön numerologiikan. Niin, saksan kielessähän kahdenkymmenen jälkeen numerot ovat muodossa "yksijakaksikymmentä", "kaksijakaksikymmentä" ja niin edelleen. Minullekin oli siis oikeasti ilmoitettu hinta "viisijakaksikymmentä" eikä viisikymmentäkaksi. Hupskeikkaa, eikös numeroiden pitänyt olla perusjuttuja. No, pistetään aikaisen aamun piikkiin.

Tämän numerokömmähdyksenhän tajusin siinä puoli minuuttia myöhemmin seisoessani lippuautomaatilla, josta saman lipun saa ostettua huimat kaksi euroa halvemmalla. Näppäilin masiinaa, ja pohdin, josko korttimaksu jotenkin onnistuisi. Olen nimittäin aiemmin tullut huomanneeksi, että vaikka Saksassa monet asiat toimivat erinomaisesti, Visa Electronin käyttö ei ole itsestäänselvyys. Kortilla voi kyllä nostaa käteisautomaatista rahaa ihan normaalisti, mutta kassalla maksaminen ei jostan kumman syystä pelaa. Siis sillä samalla kortilla, jolla olen voinut maksaa ongelmitta ympäri Eurooppaa. No eihän se Electron siinä lippumasiinassakaan toiminut, ja palasin taas ihan tavalliselle lipunmyyntitiskille ja maksoin sen 25€. Niin - laitetaan taas tämäkin aikaisen aamun piikkiin - koska en tajunnut että olisihan siihen masiinaan voinut käteistäkin syöttää. Ajatus tosiaan kulkee valoakin nopeammin ja sillee.

Eipä tämä sähellys kuitenkaan aikataulullisesti tuottanut ongelmia, sillä juna oli kymmenen minuuttia myöhässä. Samainen juna ei ole tullut kertaakaan Weiheimiin ajallaan, mutta tämä oli näistä kolmesta kerrasta pahin myöhästys. Hei missä on se kuuluisa saksalainen täsmällisyys? Tämän lisäksi juna jäi vielä seisomaan keskelle ei-mitään hetkeksi, ja lopulta olin 20 minuuttia myöhässä sovitusta tapaamisesta.

Päästyäni sitten vihdoin Münchenin Hauptbahnhofille kipitin tapaamispaikkaan, jossa australialainen kaverini odottelikin. Siitä sitten jatkoimme suoraan S-bahniin (=lähijuna) joka vei meidät Dachauhun. Dachaun asemalta meidän piti ottaa vielä bussi päästäksemme keskitysleirialuelle, ja että olikin se Bayern-ticket kätevä kun ei tarvinnut huolehtia eri menopelien lipuista tai voimassaoloajoista. Matkan aikana höpöttelimme niitä näitä, mutta aika pitkälti keskustelu keskittyi au pair-arjen puimiseen ja Suomen ja Australian erityispiirteisiin. Järkytin tätä kaveria vielä kertomalla että Suomessa syödään poroja, ja että poronliha on hyvää, hihhihhii.

Viimein Dachaun keskitysleirillä! Kyseinen keskitysleiri avattiin vuonna 1933, ja se oli ensimmäinen natsi-Saksassa avattu keskitysleiri. Alunperin leirille lähetettiin vain poliittisia vankeja, mutta myöhemmin vankikunta laajeni myös muun muassa juutalaisiin, Jehovan todistajiin, homoseksuaaleihin, sekä maanpakoon lähteneisiin.  Leirin ollessa ensimmäinen laatuaan toimi se tavallaan myös eräänlaisena vartijoiden koulutuskeskuksena: Dachausta lähti myöhemmin paljon väkeä muille keskitysleireille töihin. Dachau ei kuulunut näihin pahamainesiin "tuhoamisleireihin" kuten esimerkiksi Auschwitz-Birkenaun leiri, vaan se oli "vain" työleiri. Toki se ei tarkoita, etteikö sielläkin olisi porukkaa kuollut. Vankeja kuoli pääasiassa aliravitsemuksen ja raskaan työnteon seurauksena, erinäisiin sairauksiin, ja kaasutettiinpa muutamia kymmeniä (vai satoja, en muista?) vankeja "kokeilumielessä".

Sisäänpääsy alueelle on ilmainen, mutta opastetut kierrokset ovat maksullisia. Opastuksista voi valita joko audio-oppaan (sellainen kapula mitä näppäillään infotaulujen kohdalla ja sieltä kuuluu juttuja, ABBA-museon kävijöille tuttu) tai sitten voi mennä ihan perinteiselle elävän oppaan kierrokselle. Elävän oppaan kierroksia järjestetään muutamia kertoja päivässä saksaksi, englanniksi ja muistaakseni vielä italiaksikin. Audio-opas maksaa 3,50€ ja elävän oppaan kierros 3€. Satuimme sopivasti englanninkielisen kierroksen alkuun, joka luonnollisesti olikin tavoitteemme, saksan historiasanasto kun ei ole vielä erityisen hyvin hallussa. Kierros kesti 2,5 tuntia, mikä voi kuulostaa pitkältä ajalta, mutta kului lopulta oikein sujuvasti. Aluekin on nimittäin aika hurjan iso.

Keskitysleirien surullisenkuuluisa Arbeit macht frei-iskulausehan se tervehti heti portilla.

Oppaamme oli muuten harvinaisen hyvä. Hänellä oli sukujuuria sekä natsien että juutalaisten puolella, hän oli äärimmäisen hyvin perehtynyt Dachaun keskitysleirin historiaan, hän kertoi paljon havainnollistavia tarinoita ja kaikesta huokui vaikutelma, että hän kyllä tiesi mistä puhui. Heti kierroksen alussa kävi erittäin selväksi, että keskitysleireillä vankeja kohdeltiin kaikin puolin epäinhimillisellä ja alentavalla tavalla, jota on hankala edes kuvitella. Heitä pahoinpideltiin fyysisesti, nöyryytettiin, pidettiin epäinhimillisissä oloissa, ja yhdessä vaiheessa vangeilla tehtiin jopa lääketieteellisiä ihmiskokeita. Muu yhteiskunta taas eli jatkuvassa pelossa, keneenkään ei voinut luottaa, joten vain todella harvat uskalsivat nousta vastarintaan. Jopa keskitysleirien lähellä asuvat ihmiset, joiden korviin välillä kantautui vankien tuskanhuudot, saattoivat vain yrittää peittää äänet esimerkiksi kääntämällä radion kovemmalle. Pelon keskellä oli vain yksinkertaisesti helpompaa ja ennen kaikkea yksilölle turvallisempaa yrittää olla ajattelematta lähellä tapahtuvia kauheuksia, ja keskittyä omaan elämäänsä. Vähän samaan tapaan kuin koulukiusattua ei uskalleta puolustaa kiusatuksi joutumisen pelossa.

Opas mucho bueno!

Kaiken kaikkiaan Dachaun keskitysleiri oli aika pysäyttävä paikka. On jotenkin hurjaa kuvitella, kuinka viime vuosisadalla, silloin isovanhempien nuoruusvuosina, on voinut tapahtua jotain näin karmaisevaa ja julmaa. Ja näitä keskitysleireiltä selvinneitä vankeja on vielä tänäkin päivänä elossa. Ja kuinka koko saksalainen yhteiskunta päätyi ensimmäisen maailmansodan tappion ja Versaillesin sopimuksen aiheuttaman laman seurauksena nostamaan valtaan henkilön, joka lupasi parempaa, mutta jonka toimet lopulta aiheuttivat kansan jokapäiväiseen elämään niin paljon tarpeetonta pelkoa. Kaikki olivat avuttomia totalitaarisen mahdin edessä.

Vankien vuodepaikat. Ei muuten ollu pitkiä ihmisiä varten. Henkilökohtaisille tavarioille - kuten vaikka sille päivän ainoalle leipäpalalle - oli yksi hylly.

 Yleiskuvaa alueesta.

Ja löytyihän se krematoriokin valitettavasti. Dachaun krematorio oli kohtalaisen pieni, koska leirillä ei suoritettu järjestelmällisiä massakaasutuksia, mutta karmaiseva se joka tapauksessa oli. Erityisen hyytävä ajatus oli jotenkin se, kun vangeille oli kuulemma kerrottu luvassa olevan tavallinen suihku, jotta kukaan ei yrittäisi pistää hanttiin. No, eihän se sitten lopulta suihku ollutkaan. Toisaalta en tiedä, olisiko ollut yhtään parempi sanoa vangeille "Nyt te kuolette kaikki", pystyisikö sellaiseen edes valmistautumaan henkisesti. Inhottaa vain ajatus, että sitä luulee päätyvänsä suihkuun mutta jossain kohtaa siinä pienessä lukitussa huoneessa sitten tajuaakin kuolevansa.

"Suihkuhuone" a.k.a. kaasukammio

Krematorion uunit joissa ruumiit poltettiin.

Huh huh, että sellainen kierros. Hirveästi nähtävää ja kuultavaa, kannattaa ehdottomasti käydä ja törsätä se kolme euroa siihen opastettuun kierrokseen. Tähänkään postaukseen ei tullut kirjoitettua kaikkea tietämisen arvoista, koska inofa vain oli yksinkertaisesti niin paljon.

Kiitos ja ylistys siitä että on syntynyt Suomeen 2000-luvulla, ja sitten olikin aika vaihtaa mukavampiin tunnelmiin. Bussilla Dachaun asemalle, jonka läheltä löytyi taas kerran halpaa pitakebabia (3,50€, vieläkin halvempi kuin edellisellä kerralla). Dachausta taas Müncheniin, jossa Hauptbahnhofilla etsimme sopivan kahvilan josta saimme kakkua. Olihan suunnitelmamme ollut juhlistaa yhdessä tulevia synttäreitämme etukäteen.

 Zebra Cake omnomnomnom

Vähän tärähtäny selfie mut niin kai mekin :D

Kakuttelun jälkeen oli aussiystäväisen aika hypätä junaan, kun taas minulla oli vielä tunti aikaa ennen junan lähtöä. Kiertelinkin sitten niitä mekkokojuja, ja onnistuin viimein löytämään itselleni Dirndl'in. Hinta Oktoberfestin päättäjäisviikonloppuna 35€ (ei taaskaan paha).

Uuh, upea läppärillä otettu kuva <3

Juu että tällasta. Huomenna sitte 19vee synttäripäivä (koska kirjoitan tätä Saksan ajan mukaan vielä maanantain puolella).

-Sini

P.S. Sain käteisautomaatista sellasen uuden 10€-setelin ja yllätyin, en ollu nähny sellasta ennen. Ja kyllä, Saksassa saa 10€ seteleitä automaatista. Mucho kätevä.