...tai sitten ihan vaan lentokoneeseen, maitojunassa kun on niin ikävä epäonnistumisen kaiku (eikä maitojunaan edes ostettu lippuja koska se oli huoltojuna). En koe epäonnistuneeni, en vain lopulta ollutkaan tämän perheen etsimä henkilö. Kaikki olisi voinut mennä putkeen, mutta ei vain nyt mennyt. Niin käy välillä.
Tietysti olisin voinut olla kärsivällisempi uuden haun suhteen ja käyttää vielä vaikka viikon lisää, mutta nyt en vain jaksa enää virua paikallani tilanteessa jossa suattaapi olla että uusi perhe löytyy mutta suattaapi olla ettei löyvykkää. Epävarmassa välitilassa on kaikista ikävintä elää. Niin pahasti on myös yksinäisyyskiintiö täynnä (kissatkin juoksevat karkuun) että ei inspaa olla taas yhtä viikkoa omien ajatusten kanssa. Päätin siis tässä vaiheessa palata Suomeen.
Päätöksen jälkeen on jokseenkin hassu fiilis. En tiedä pitäisikö olla helpottunut vai ärsyyntynyt. Ehkä vähän kumpaakin. Tietysti on mahtavaa palata kaikkien niiden ihmisten pariin, joiden seurassa minusta todella tulee oma itseni, ja joita oikeasti kiinnostaa miten päiväni on sujunut. Kaikki on taas niin helppoa, pääsen liikkumaan vapaasti minne haluan, milloin haluan ja kenen kanssa haluan. Oih, pääsen päivystämään, pääsen tapaamaan kavereita pitkin Suomea, ja ehdin vielä Helsingin kirjamessuillekin!
Mutta sitten on se kolikon toinen puoli. Odotin kovasti, että pääsen viettämään välivuotta ulkomailla, ja kyllä vähän kyrsii että kokemus tavallaan jää kesken. Ei ollut myöskään hauskaa tai edes helppoa käydä läpi sitä henkistä prosessia kun joutuu jättämään kaiken tutun taakse, mutta koska on se tunne että nyt on vain pakko mennä ja kokea, niin ajattelee kaiken olevan lähtemisen arvoista. Kerran se vain kirpaisikin, ja pian tuli tunne, että jaksan kyllä odottaa. Nyt olen jo täysin tottunut siihen että se elämä on siellä Suomessa ja minä olen täällä, joten ikävä ei ole se joka ajaa minua kotiin. Ehkä eniten pänniikin se, kun tiedän että olisin pystynyt siihen. Olisin kyllä ollut tarpeeksi vahva ja itsenäinen.
Niin monelta ihmiseltä sain myös valtavan paljon tukea kun kerroin lähteväni Saksaan. Kaikki toivottivat minulle hyvää matkaa ja olivat iloisia puolestani. Olisinkin halunnut palata takaisin kertoen kaikille niille ihmisille, kuinka reissu oli seikkailua täynnä ja kuinka tyytyväinen olen lopputulokseen.
Kannattiko siis lähteä? Kyllä. Ehdottomasti.
Tiesin ennen lähtöä että kaikki ei välttämättä menee niin kuin Strömsössä, ja että au paireja palaa tasaisella syötöllä kotiin kesken kaiken. Olen kuitenkin niitä ihmisiä joiden pitää kokeilla kaikkea itse muiden neuvoista huolimatta, sillä en halua pelon estävän minua kokemasta tai tekemästä jotain. Minä en varmasti aio olla vanhainkodissa se katkera mummo joka miettii siinä keinutuolissa kiikutellessaan että "voe ku olisin tehnynnä sitä ja tätä mutta ku käskivätten olla järkevä". Minä olen se mummo joka lällättää kuinka "menin ja tein vaikka hullunahan ne kaikki pitivät". Kävi miten kävi, mutta ainakaan en jää jossittelemaan.
Kaikesta huolimatta mahtuihan tällekin reissulle oikeasti seikkailua. Sain muista au paireista kavereita, joiden kanssa pidin hauskaa. Opin pärjäämään vähäiselläkin kielitaidolla ja selviämään ongelmatilanteista. Pääsin nauttimaan Oktoberfestin tunnelmasta ja litran oluttuopeista, mitä olin erityisen paljon odottanut. Sivistin itseäni keskitysleirivierailulla, ja juhlin synttäreitä yhdessä uuden australialaisen toverini kanssa. Asuin todella pienellä paikkakunnalla, ja näin aivan uudenlaista arkea. Ja synttäripaketin saapuessa tunsin iloa ja lämpöä, kun kaverit osoittivat kuinka paljon minusta välittävät.
Kaiketi siis ihan hyvä reissu, vaikka jäikin vähän lyhyeksi ja yksinäisyys vaivasi viikoilla. Ainakin olen kokemusta rikkaampi. Ja saapa nähdä, mitä keksin tässä lopun välivuoden aikana. Ehkä teen välillä vähän töitä ja suuntaan sitten kevätkaudella vielä johonkin päin maailmaa. Ei tämä välivuosi tähän lopu.
Puuh, olen puhunut. Nyt on hyvä mieli.
-Sini
Ai että tykkään sun asenteesta! Ei mulla muuta. :)
VastaaPoista