Loppusuoralla

Kävin tänään aamulla hostisän kanssa kunnanatalolla ilmoittamassa lähdöstäni, eli nyt en siis virallisesti enää asu täällä. Pankkitilikin sulkeutuu tällä viikolla, sitä varten piti myös allekirjoittaa papereita ja lähettää Postbankin toimistolle. Olisihan sen pankkitilin tietysti voinut jättää aukikin, mutta koska ikinä ei tiedä mitä germaanibyrokratian ylikierroksilla käyvä koneisto keksii palveluiden käyttäjien päänmenoksi, on tili ehkä parempi sulkea ettei sitten tulevaisuudessa varmasti tarvitse hoitaa jotain tyhmiä saksapankkijuttuja Suomesta käsin. Siinäpä kai ne viralliset lähtövalmistelut sitten olivatkin.

Kavereille ja perheenjäsenille on nyt ostettu tuliaisia, viimeisimmät hankinnat tein tänään päivällä. Olenkohan nyt hommannut kaiken mitä halusinkin? Harkitsin ostavani itselleni vielä jotkut tyylikkäät Birkenstockit, mutta rahatilanne ei toisaalta ole tässä vaiheessa enää turhan hyvä, erityisesti kun viime viikonloppu kului siellä Prahassa reissaillessa. Laukun ylikilojakin varten pitäisi varmaan varata rahaa, ja lentokentän tax free-ostokset taidan suosiolla maksaa Suomi-tililtä.

Hyyyyyyyyhhh, hiveästi mietittävää vaikka vieläkään ei ole iskenyt se kuuluisa lähdön tunnelma. Edelleen on sellainen fiilis että täällähän minä olen vielä viikon ja kuukaudenkin päästä, näen kavereita kaupungilla, haen muksua tarhasta ja kävelen näitä tuttuja katuja pitkin. Paitsi että oikeasti olen ihan muualla jo huomenna illalla. Ehkä se lähtöfiilis iskee vasta lentokentällä, tai sitten kun olen sanonut kaikille kavereille heipat ja tiedän etten näe heitä enään tämän reissun aikana.

Muilta osin tämä viikko on sujunut aika normaalisti. Maanataina tietysti vasta palasin Prahasta, mutta tiistaina olin taas työn touhussa. Muksun harrastukset ovat lomilla ja niin kai koululaisetkin (?), joten normaalista viikko-ohjelmasta poiketen ei ole tarvinnut esimerkiksi viedä muksua Deutsche Vorkursille eikä Suomi-kouluun, eikä tänäänkään menty jalkapalloon. Ylimääräiset tunnit olen päivisin yrittänyt käyttää tehokkaaseen pääsykoelukemiseen ja iltaisin olen yrittänyt nähdä kavereita mahdollisimman paljon.

Keskiviikkona töiden jälkeen kokoonnuimme au pair-porukalla vielä kertaalleen Kennedy'siin viettämään perinteistä karaokeiltaa. Pitkin kevättä olin puhunut yhden kaverini kanssa että viimeisellä saksaviikollani laulamme Kennedy'sn karaokessa Oasiksen biisin Wonderwall, koska siitä on muodostunut yksi suuri vitsi tässä kevään mittaan. Käytännössä aina kun missään baarissa on karaokea tai open mic, joku randomi laulaa Wonderwallin. Aina. Joka ikinen kerta. Heti tilaisuuden tullen haimme siis lappusen ja kirjoitimme biisivalintamme siihen ja jäimme odottamaan. Karaoke alkoi, ihmiset lauloivat, mutta meidän vuoroamme ei tahtonut kuulua. Hä? Emme kai missanneet vuoroamme ollessamme vielä toisella puolella baaria? Mutta pakko oli päästä biisi laulamaan, se veisaus on koko aupair-kevääni tunnari! Reippaana tyyppinä hiivin siis karaokevastaavan juttusille ja kysäisin milloin vuoromme mahtoi olla. Olimme tosiaan missanneet sen, sillä emme kuulleet että vuoromme olisi ollut ensimmäisenä. Biisin sai onneksi vielä jälkikäteenkin takaisin jonoon, ja loppu hyvin kaikki hyvin, olimme sen illan Wonderwall-tähtiä!

Ilta venähti sen verran pitkäksi kavereiden seurassa että onnistuin missaamaan illan viimeisen S-bahnin, ja syykin oli ihan hölmö. Yleensä kuljen Kennedy'sistä lähtiessäni U-bahnilla Marienplatzille, jossa vaihdan S-bahniin joka vie minut kotikulmille, mutta tietämättömän yllättikin Marienplatzilla rakennustyöt, jotka vaikuttivat junavuoroihin siten, että minun olisi pitänyt kulkea yhdellä junalla Ostabahnhofille ja siellä vaihtaa junaa, mutta Ostbahnhofille vievää junaa ei tullutkaan ajoissa. Ja tyhmänä en tietysti tajunnut että järkevintä olisi ollut kulkea Sendlinger Torilta U-bahnilla Giesingiin ja vaihtaa siellä S-bahniin. Tammikuussa opin myös että väärässä paikassa säästäminen ei kannata ja viimeisen junan missattua ei kannata jäädä odottamaan sitä aamun ensimmäistä junaa, vaan suosiolla maksaa taksi ja välttyä maailmanluokan flunssalta. Taksin takapenkillä lievästi sanottuna ketutti, kun moiseen turhuuteen kului rahaa ihan tyhmien virheiden takia. Ihan kuin tässä ei muutenkin olisi jo rahat vähissä...

Eilen vietettiin saksakaverin kanssa vielä leffailtaa hänen kämpällään, ja tänään on vielä viimeiset läksärit kaveriporukalla. Paikkana taitaa taas kerran olla Kennedy's, ja huomenna kai sitten pitäisi jo lentää kotiin. Ihan hirveää lähtöahdistuskohtausta en ole vielä saanut, mutta luulen että se iskee pahimmin sillä hetkellä kun minun pitää sanoa heipat ihanalle meksikolais-jenkkikaverilleni, joka on tämän kevään ollut paras kaverini täällä, ja jota tulee varmasti kaikista eniten ikävä. Hän on ollut lähes kaikilla kevään seikkailuillani mukana ja hänen kanssaan olen jakanut niin monet kevään ilot ja surut. Jutellut nykyhetkestä, tulevaisuudesta, hostperheen oudoista tavoista sekä baarissa tavatuista ihanista ja inhottavista miehistä. Ja viimeisen halauksen jälkeen en tiedä koska pääsen halaamaan häntä seuraavan kerran...

Mutta työt alkavat sentään olla lopussa. Muksu on haettu tarhasta viimeistä kertaa, viimeistä kertaa myös imuroitu talon kaikki kolme kerrosta (jeah!) ja enää tunti tai pari kun olen vapaalla.

Näissä maisemissa on monet kerran kuljettu ja kohta ne jäävät taakse:

Huh huh, kansainvälisyys tuo suurien ilojen mukana myös suuria suruja. Mutta eiköhän suuret surutkin ala helpottaa kun pääsen taas tapaamaan niitä ihania Suomessa odottavia kavereita, joita en ole nähnyt viiteen kuukauteen.

Life goes on, sanoisin.

-Sini