Olipa kerran Slovenia, osa 2

Ja niin se lauantaipäivä koitti. Kaksi väsynyttä reissaajaa heräsivät puoli kymmenen aikaan pimeässä makuusalissa, nousivat ylös ja rupesivat kokkaamaan. Hostellin pienessä keittiössä he loihtivat mitä maittavimman aamiaisen: munakokkelia (jonka piti alunperin olla paistettuja kananmunia mutta hostellissa ei ollut lastaa jolla käännellä), leipää tuorejuustolla, vihanneksilla ja mozzarellalla, jogurttia vielä kaveriksi ja kupponen teetä. Aamiainen nautittiin hostellin yleisissä tiloissa, jossa jutusteltiin respan työntekijän kanssa. Näillä matkailijoilla oli jo suunnitelma päivän varalle, me emme vinkkejä tarvinneet!

Aamiaisen jälkeen tosiaan pistimme tavarat kasaan ja petipaikkamme huoneessa kohtuulliseen järjestykseen ja suuntasimme torille. Aamuvalmistelut veivätkin hieman enemmän aikaa kuin olimme suunnitelleet, ja lopulta meillä oli puolen tunnin sijasta vain vartti aikaa kiertää toria ennen kuin tapaisimme kaverini. Olimme nähneet osan torista jo perjantaina kävellessämme asemalta hostellille, mutta halusimme nähdä sen vielä uudestaan vilkkaana lauantaiaamuna. Tunnelma oli edelleen rento, ihmiset kiertelivät värikkäiden hedelmien ja vihannesten keskellä. Ei mitään ylenpalttista väentungosta mutta paljon väkeä kuitenkin. Mietimme kaverin kanssa että olisipa mukavaa ostaa aina tuoreita vihanneksia torilta ja kehitellä kaikenlaisia erikoisia salaatteja, torilla on tunnelmaa!

 Vaatteita ja laukkujakin löytyi mutta ei tiedetty kuuluuko tinkiä. No, eipä muutenkaan olisi ostettu mitään.

 Ai että näitä hedelmiä!

Lyhyehkön mutta ihan riittävän torivisiitin jälkeen suuntasimme Ljubljanan yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan kulmalle, jossa olimme sopineet tapaavani slovenialaisen kaverini kanssa. Itse olin ainakin aivan intopiukeana, sillä en ollut nähnyt tätä kaveria reiluun puoleentoista vuoteen! Monesti olin Suomessakin ollessa miettinyt että pitäisipä matkustaa tapaamaan tätä ihanaa ihmistä, jota on kovasti ollut ikävä. Kun sitten viimein näin hänet tien toisella puolella, ei hymyllä ollut rajoja. Liikennevalot tuntuivat pysyvän punaisina aivan liian kauan ja autojakin meni koko ajan ohi, etten päässyt edes röyhkeästi hyppelemään suojatien yli päin punaisia. Kun viimein autojen virta hiipui ei minua pidätellyt mikään. Riensin halaamaan tätä kauan kaipaamaani ystävää, kuinka mahtavaa olikaan nähdä hänet taas!

Esittelin molemmat kaverini toisilleen ja seuraavaksi siirryimmekin jo slovenialaisen kaverini autolle. Pieni Fiat 500 odotti parkkiruudussaan ja se toimi viikonlopun ajan uljaana ratsunamme. Suuntasimme vähän matkan päähän kohti Bled-järveä, ja matkan aikana vaihdoimme kuulumisia. Tämä paikallinen kaverini opiskelee Ljubljanassa, ja vierailumme sattui kuulemma aivan täydelliseen saumaan, sillä hänellä oli juuri koekausi ohi. Hän oli myös ollut kesällä au pairina, joten tiesi minkälaista minun arkeni on tällä hetkellä. Jutustelimme muutenkin kaikenlaista, ja vertailimme muun muassa autokoulun hintoja kolmessa maassa. Minähän olin aina kuvitellut suomalaisen autokoulun olevan naurettavan kallis, mutta Sloveniassa autokoulu hipoo melkein suomen hintoja, ainakin jos ottaa maiden palkkaerot huomioon. Ja sitten tämä porukan jenkki kertoo maksaneensa ajokortista ehkä 12 dollaria, inssissäkin pitää lähinnä osata taskuparkkeerata, ajaa suoraan ja se siitä. Vapaaehtoisena voi ottaa "nopean ajamisen" tunteja. Ehkäpä Suomessa ja Sloveniassa on sentään sitten parempia kuskeja, ettei mene ajo-opetus hukkaan.

Saavuimme Bled-järvelle ja slovenialainen kaverini (olkoon hän tästä eteenpäin E ja tämä toinen kaveri S) halusi viedä meidät järven rannalle erääseen kahvilaan maistamaan slovenialaista, Bled-järven alueelle tyypillistä kermakakkua. Kakussa oli lehtitaikinatyyppinen pohja ja päällinen, ja välissä oli vaniljaista kermatäytettä. Tämä herkkusuu ainakin arvosti, ja S tuntui nauttivan myös. Aivan taivaallisen hyvää! Laskun saapuessa kaivelimme kaikki lompakkoja, mutta E vaati välttämättä tarjota kakut meille. Meidänhän tässä olisi E:lle pitänyt kakku tarjota, hänhän ajeluttaa meitä ympäriinsä autollaan! Lupasimme puolestame tarjota E:lle drinkkejä baarissa, emmehän me nyt näin voi pummeilla.

Kakuttelun jälkeen tiemme vei Bledin linnaan. E ei kuulemma ollut myöskään käynyt siellä koskaan, joten nähtävyys oli uusi meille kaikille. Taas vilautin vanhentunutta suomalaista opiskelijakorttiani ja pääsin halvemmalla sisään, kikka toimii ilmeisesti muuallakin kuin Saksassa. Linna oli vuoren rinteellä ja sieltä oli huikeat näkymät alas järvelle. Järvellä piti olla uimakisa samaisena päivänä, ja kyttäilimmekin kisan alkua pitkän aikaa jo kahvilassa istuessamme, mutta mitään ei tapahtunut. Kun olimme kiertäneet linnan sisällä ja tulimme ulos, kuulimme taas kuulutuksia ja E tulkkasi niiden olevan palkintosijoja. Tarkkailusta huolimatta kisa meni siis ohi, höh!

 Kirkko pienellä saarella keskellä järveä. Kirkon kellojen soittaminen tuo kuulemma onnea.

 Taas yhdessä <3

Linnalta lähdimme suunnistamaan Kranjin kaupunkiin lounaalle. E oli kertonut kaupungissa sijaitsevasta slovenialaisesta ravintolasta, ja tietysti me halusimme päästä maistamaan tyypillistä slovenialaista ruokaa. Itse tilasin alkuruoaksi keittoa, jossa oli nuudeleita lihaliemessä, ja pääruoaksi Kranjilaista makkaraa ja leipäknödeleitä. S tilasi sienikeittoa ja jonkinlaisia juustorullia, ja E tilasi lihakeiton. Ruoka oli oikein hyvää ja samalla erittäin täyttävää, ähkyhän siinä meinasi tulla. Jälkiruoaksi E halusi vielä tilata meille makeita juustorullia, joista osassa oli pähkinää mukana. Aivan tolkuttoman hyvää edelleen ja ruoan jälkeen olisi voinut vain vieriä ulos. Mutta yksi matkan tavoitteista eli syödä paikallista ruokaa oli saavutettu!

 Ehdin jo maistaa ennen kuin muistin kuvata

Jälkkärijuustorullia, noissa tummemmissa oli pähkinää

Ravintolasta lähdimme muutaman mutkan kautta suunnistamaan takaisin kohti Ljubljanaa. E noukki yhden kaverinsa matkalta mukaan, sillä he olivat menossa kaupungille ostamaan synttärilahjaa, ja piipahdimmepa E:n kotitalon pihasakin. Hänen äitinsä tuli iloisena tervehtimään tyttärensä kansainvälisiä kavereita, voi kuinka herttaista! Matkalla pysähdyimme vielä eräällä huoltoasemalla ostamassa liput erään paikallisen klubin bileisiin, sillä pitäähän matkalaisten kokea myös kunnon yöelämää.

E heitti minut ja S:n hostellille ja vetäydyimme S:n kanssa lepäämään hetkeksi. Tarkoitus oli vain huilata hetki, mutta väsymys iski yllättävän voimakkaana ja taisimme lopulta torkkua parisen tuntia. Kellon näyttäessä yhä myöhempää aikaa revimme itseme kuitenkin ylös ja aloimme valmistautua illan bileisiin. E joutui harmiksi peruuttamaan bilereissun, joten lähdimme S:n kanssa sitten kahdestaan klubille.

Klubi oli kohtuullisen tyhjä saapuessamme, mutta väkeä virtasi tasaisella syötöllä koko ajan. Puolenyön aikaan Beyoncén tribuuttibändi Single ladies alkoi soittamaan ja tunnelma oli katossa. Biletimme siinä kaikessa rauhassa ja törmäsimme lontoolaiseen polttariporukkaan, joka halusi tarjota meille juomia. Tietysti, tietysti, näillä tyypeillä vain oli juomat VIP-alueella, jonne minulla ja S:llä ei ollut pääsyä. Porukka kuitenkin hommasi meille VIP-leimat käsiin ja niin meidät oli upgradattu pois rahvaan joukosta. Jälkeenpäin minua ja S:ää huvitti tämä kovasti, sillä klubi oli täynnä laittautuneita tyttöjä korkokengät jalassa, kun taas me olimme reissussa rähjääntyneitä emmekä olleet edes pesseet hiuksia ennen klubille tuloa. Hehheh, meissä on ilmeisesti jotain luontaista vastustamatonta karismaa!

Näkymää VIP-alueelta

Neljän aikaan, kun polttariporukan pöydästä loppui juomat, minä ja S peräännyimme taktisesti takavasemmalle kohti hostellia. Päätimme säästää taksirahat ja lähdimme kävelemään läpi öisen Ljubljanan. Hyvin löysimme perille, ja kaupungin hiljaisuus lumosi meidät jälleen. Noin kilometrin mittaisella matkalla vastaan tuli ehkä yksi ihminen, muuten emme kuulleet minkäänlaista ääntä kaupungin kaduilla. Ljubljanassa ei siis tarvitse kummemmin pelätä yöllä kävellessään ainakaan keskustan alueella.

Muutama tunti unta hostellilla ja puoliväkisin väsyneenä sunnuntaipäivään. Päivä oli sateinen, mutta se ei suunnitelmiamme sotkenut, sillä E oli luvannut viedä meidät katsomaan Postojnska jaman tippukiviluolia. Luolille oli noin tunnin ajomatka, ja sisäänpääsy oli (opiskelijahintaan) 18€ ja rapiat senttejä päälle. Luolien sisäänkäynnillä valittiin opastuksen kieli ja jakauduttiin ryhmiin sen mukaan. Minun ja S:n sloveenin taidot ovat sen verran ruosteessa että valitsimme opastuksen englanniksi. Luoliin mentiin parin kilometrin matka hauskalla pienellä junalla, ja syvemmällä luolassa kuljettiin tietty reitti jalan oppaan perässä. Luolat olivat huikean suuret, siis aivan tajuttoman suuret ja kauniit, ja ajatella että siellä sitä oltiin pari kilometriä vuoren sisällä. Kierrokselle sattui myös satunnainen matkaileva suomalaisperhe, jota tietysti tilaisuuden tullen tervehdin, sillä harvemmin matkalla sattuu oman maan kansalaisia kohdalle.

 Junan kyydissä jeee

Luolareissun jälkeen E heitti meidät Ljubljanan aseman lähistölle, jossa meillä oli muutama tunti aikaa ennen bussin lähtöä. Kiitimme E:tä vielä kovasti hienosta viikonlopusta ja kuskaamisesta, näin hienoa viikonloppua ei olisi ollut ilman häntä. Haikeat hyvästit jälleen kerran, nyt taas voi kulua pidempi aika ennen kuin näen hänet jälleen. E lähti pienen Fiatin kyydittämänä ajamaan mummolaansa sunnuntailounaalle, kun minä ja S taas suuntasimme kebabille. Sunnuntain aamiainen oli muutenkin jäänyt pienehköksi - pienen munakokkeliannoksen varaan - sillä olimme lauantaina nukkuneet ruokaostosten ohi. Kebab ranskalaisilla tuli tarpeeseen, ja väsymykseen auttoi viereisen kuppilan cappuccino. Cappuccino tosin osoittautui lopulta virheeksi sillä a) cappuccinoahan kuuluu perinteisesti juoda vain aamupäivällä ja b) viiden tunnin bussimatkan aikana ei sitten nukuttanutkaan puolta tuntia enempää. Siinä se paluumatka kuitenkin kului, ja 22.30 olimme takaisin Hackebrücken asemalla.

Jos sitä joku ei rivien välistä pystynyt vielä lukemaan, niin aivan huikea viikonloppu on takana! Parisen sataa euroa sai reissuun kulumaan, sisältäen matkat, hostellin, ruoat ja nähtävyydet, joten ei mikään hirveä törsäysreissu mielestäni. Suosittelen Ljubljanaa ja Sloveniaa ehdottomasti muillekin. Kohde on halpa, kaunis ja turvallinen. Muutama vuosi takaperin tehtiin tutkimus Euroopan (??) rehellisimmästä maasta, jossa sata kännykkää jätettiin lojumaan ympäriinsä ja katsottiin kuinka moni niistä palautetaan. Ei, rehellinen Suomi ei ollut ykkönen, vaan Slovenia. Jos ette siis minua usko, niin uskokaa tutkijoita. Yllätyin myös kuinka hyvin maassa pärjää englannilla, omasta mielestä jopa paremmin kuin esimerkiksi Italiassa!

Sloveniaan kaikki siis, itse matkustaisin sinne uudestaankin!

-Sini

Olipa kerran Slovenia, osa 1

Luvassa siis matkakertomus viime viikonlopun reissulta. Oikein mainio reissu kokonaisuudessaan, kiitos kysymästä. Kyseinen reissu oli myös ensimmäinen ulkomaanmatka, jonka toteutuksen suunnittelin itse ja maksoin kokonaan omalla rahalla.

Edellisen postauksen lopussahan mainitsin suunnittelevani viikonloppureissua Ljubljanaan, ja sinne myös päädyin varaamaan liput. Kysyin perheeltä luvan lähteä matkaan jo aikaisin perjantai-aamuna ja lupa myös tuli. Muksu hiihtokouluili tiistaita lukuun ottamatta koko viikon, joten tiistaita ta torstai-illan lapsenvahtivuoron lisäksi minua ei erityisemmin tarvittu, varsinkaan perjantaina.

Olin vertaillut lippujen hintoja eri kohteisiin, kuten Prahaan, Zagrebiin, Wieniin ja ylläripylläri Ljubljanaan. Jenkkikaverinikin oli lupautunut lähtemään reissuseuraksi jos löytäisin jonkun hyvän kohteen sopivaan hintaan. Ljubljana osoittautui lopulta hinta-aikataulu-suhteeltaan parhaimmaksi, meno-paluu 83€ bussilla Münchenistä. Ei paha, ei paha. En myöskään ollut koskaan käynyt Sloveniassa, joten uuden maan näkeminen houkutti sekin kovasti.

Torstaina yritin sitten ihan käytännössä varata niitä bussilippuja. Ensin yritin Deutsche Bahnin nettisivujen kautta, sillä onhan minulla saksalainen tili ja nettipankkitunnukset, mutta saksalainen nettipankki kysyi liian hämmentäviä kysymyksiä ja päätin luovuttaa sen suhteen. Reippaana tyttönä kipittelin siis läheiselle juna-asemalle, jossa näppäilin varaukseni lipunmyyntiautomaattiin, maksoin kortilla, ja hetkeä myöhemmin pitelinkin jo kädessäni lippua Ljubljanaan. Innoissani palasin auringonpaisteessa takaisin asemalta ja jatkoin matkan suunnittelua.

Lähtö aikaisin perjantaina ja paluu myöhään sunnuntaina, niin saa mahdollisimman paljon irti matkasta!

Matkallahan pitää tietysti myös nukkua jossain joten majoituksen järjestäminen oli seuraava asia tehtävälistalla. Selväähän se että au pairin budjetilla nukutaan hostellissa, joten hintavertailu käyntiin. Hinnat per yö liikkuivat halvimmillaan siinä 9-15€ välillä, ja kirjoittelin useamman hostellin osoitteen muistiin. Sain majoitustarjouksen myös slovenialaiselta kaveriltani, johon tutustuin toissakesänä Irlannissa, ja joka asuu kohtuullisen lähellä Ljubljanaa. Matkakaverini kanssa emme kuitenkaan tehneet torstaina vielä mitään päätöstä majoituksen suhteen, sovimme keskustelevamme asiasta tulevalla bussimatkalla.

No eipä sitä matkapäivää kauan tarvinnut odotella sillä se koitti jo yhden nukutun yön jälkeen. Aamulla herätys 5.30, takana ehkä viisi tuntia unta ja tunnin verran yöllistä unenpöpperöistä matkapaniikkia jossa ei hereillä ollessa tietystikään ollut mitään järkeä, loput tavarat kasaan ja eväät mukaan ja kohti Hauptbahnhofia jossa olimme kaverin kanssa sopineet tapaavamme. Tällä kaverilla oli vain käteistä, joten hänen piti vielä ostaa oma lippunsa. Puoli kahdeksan aikaan olimme vielä ostamassa lippua, kun bussi oli lähdössä 7.45 eli vartin päästä. Lipunmyyjä oli ensin sitä mieltä että emme millään ehdi ajoissa Hackebrücken asemalle, josta bussi lähtee, ellemme ota taksia tai juokse. Päädyimme jälkimmäiseen vaihtoehtoon, kaveri sai lippunsa ja lähdimme liitämään. Omasta mielestäni lipunmyyjän kommentti oli oikeasti aivan huuhaata, tiesin että Hackebrücke on vain yhden S-bahn-pysäkin päässä ja niitä juniakin menee parin minuutin välein. Oikeasti meillä ei siis ollut erityistä vaaraa myöhästyä, toisin kuin lipunmyyjä antoi ymmärtää, hän vain aliarvioi nuorison tehokkuuden. Itse en ollut tiukasta aikataulusta lainkaan huolissani. Vaivaisessa viidessä minuutissa siirryimme Hauptbahnhofilta Hackebrücken asemalta lähtevään bussiin ja viiden tunnin matka kohti Ljubljanaa alkoi.

Matka kului kohtuullisen mukavasti. Ensimmäisen tunnin höpöttelimme niitä näitä, sitten alkoi aikainen aamu vaatia veroaan. Itse torkuin ehkä tunnin verran - kaverilla oli vähän paremmat unenlahjat - ja loput ajasta katselin maisemia. Olen tämän pienen elämäni aikana muutenkin tottunut pitkiin maantiematkoihin, ja yllättävän hyvin viihdyn kunhan maisema vaihtuu. Litteän Suomenmaan kansalainen myös katselee oikein mielellään alppimaisemia.

 Tässä kokoelma liikkuvan bussin ikkunan läpi otettuja maisemakuvia

Viisi tuntia myöhemmin Ljubljana tervehti meitä lämpimällä auringonpaisteella. Olimme kuitenkin edelleen ilman majoituspaikkaa, ja tavoitteemme oli löytää joku niistä listaamistani hostelleista. Olimme päättäneet sijainnin vuoksi yöpyä kaverini kodin sijaan keskustassa, mutta suunnistaminen tuntemattomassa kaupungissa osoittautui kovin hankalaksi ilman karttaa. Pyörimme aseman seudun ympäristössä ristiin rastiin, kioskit ja kirjakaupat myivät vain kalliita 8€ karttoja, emmekä me nyt niin epätoivoisia vielä olleet. Palasimme asemalle ja löysimme italiankielisen matkavinkkilehtisen jonka sivuilta löysimme kaipaamamme kartan. Löytäisimme ehkä sittenkin oikeaan paikkaan!

Ja niin me löysimmekin. Otimme listaltani heti ensimmäisen hostellin, Hostel 24, aavistuksen keskustasta sivuun ja vaihtoehdoista halvin eli 9€/yö. Yhdeksällä eurolla ei tietystikään saa omaa huonetta, vaan majoituimme kahdentoista hengen makuusalissa, josta saimme viimeiset vapaat paikat. Väliäkös sillä kuinka monta ihmistä sen huoneen jakaa, mehän käymme hostellissa vain nukkumassa, ja jaettu huone on muutenkin hyvä tapa tavata muita ihmisiä. Jaetussa huoneessa on siis jokaiselle oma sänkypaikka, sekä kaappeja joihin tässä kyseisessä hostellissa sai vuokrata lukon, joissain hostelleissa lukko kuuluu hintaan. Ensin harkitsin itsekin lukon vuokraamista, mutta eipä muilla näyttänyt olevan samaa huolta, ja päätin lopulta vain luottaa ihmiskunnan rehellisyyteen ja jätin lukon vuokraamatta. Arvotavarat kuten passi ja lompakko kulkivat tietysti koko ajan mukana, mutta muut tavarat säilyivät sängyn alla. Tavaroitani ei kadonnut teille tietämättömille, kunnioitus toisen tavaroita kohtaan siis löytyi kaikilta huoneen asukkailta.

Saatuamme tavaramme huoneeseen, lähdimme kiertelemään kaupunkia. Istuimme joen varrella olevan ravintolan terassipöytään ja paistattelimme päivää. Pizza ja slovenialainen olut saivat reissuväsymyksestä kärsivät matkalaiset taas virkeämmälle mielelle. Ravitsemushetken jälkeen kiersimme ydinkeskustan keskeisimpiä katuja, ja kaupungin rauhallinen ilmapiiri lumosi meidät. Matkailusivustot kertovat että "Ljubljanassa yhdistyy pääkaupungin meno ja pikkukaupungin välittömyys" ja voin täysin kompata tätä väitettä. Kaupungissa on kaikki olennainen kävelyetäisyydellä, ja kaupoissa on valikoimaa pikkuputiikeista kansainvälisiin kauppaketjuihin. Ydinkeskusta on käytännössä eristetty liikenteeltä, joten keskustan alueella pääsee liikkumaan helposti tarvitsematta varoa autoja tai edes kuulematta niiden ääniä. Äärimmäisen rentouttavaa vaihtelua Münchenille, jossa ihmisillä on kiire ja autoilijat ajavat kovaa ja vihaavat jalankulkijoita. Enpä olisi uskonut tällaista kaupunkia olevan olemassakaan ennen kuin kävin itse!

Ljubljanassa oli paljon jänniä patsaita, turisti vaan unohti kuvata suurimman osan.

Keittoa, keittoa, tai paikallinen sanois juha.

"I know these characters! Do they hang out with Santa Claus?", vitsaili jenkkikaverini kun intoilin muumien olevan Suomesta. Hih hih, tietysti kaikki suomalaiset satuolennot hengaavat keskenään, ja onpahan valistus joulupukin kotimaasta mennyt perille!

Iltasella shoppailimme vielä marketista aamiaistarvikkeita. Kananmunia, leipää, tuorejuustoa, mozzarellaa, kurkkua, tomaattia, jogurttia... Tulikohan hintaa ehkä yhteensä kympin verran. Hiivimme takaisin hostellille, hengasimme siellä muutaman tunnin ja tapasimme pari venäläistä jäbää. Toinen oli Novosibisrkistä keskeltä Siperiaa ja toinen Pietarista. Näiden tyyppien kanssa saatiin aikaan kyllä oikein mielenkiintoiset keskustelut. Aloitimme kevyesti puhumalla säästä - Siperiassa oli kuulemma viime viikolla -40 astetta - ja pikkuhiljaa siirryimme käsittelemään Ukrainan kriisiä. Hyvin jännän keskustelusta teki se, että läsnä oli käytännössä kylmän sodan kaksi osapuolta, ja sitten minä pieni suomalainen. Kaikesta huolimatta tappelua ei saatu aikaiseksi, vaan kaikki saivat esittää oman kantansa. Lopuksi käsittelimme vielä hieman homojen oikeuksia, ja tässä asiassa tuli sitten ehkä suurimmat näkemyserot esille. Siperian kasvatti ei oikein jakanut sympatiaa homoille, pietarilainen taas ei ollut jaksanut vaivata päättään muodostaakseen kantaa puolesta tai vastaan, asia ei kuulemma ollut Venäjälläkään erityisemmin esillä ennen kohuttuja lakimuutoksia. Mitä sitä siis turhaan miettimään jos asia ei itseään kosketa erityisemmin. Ei siellä Venäjälläkään siis kaikki ole samaa mieltä.

Juttutuokion jälkeen me länsimaalaiset tasa-arvon kannattajat lähdimme vielä kaupungille etsimään sopivaa paikkaa parille oluelle. Monesta paikasta kuului musiikkia mutta kunnon baaria emme me turistit löytäneet, joten päädyimme taas joen varrelle yhteen ravintolaan istumaan. Napostelimme ranskalaisia ja joimme yhdet oluet, sitten alkoi väsymys painaa aivan liikaa. Aamullakin oli herätys tiedossa, sillä halusimme vielä kiertää torilla ennen kuin slovenialainen kaverini hakisi miedät keskustasta ja veisi katsomaan Bled-järveä. Hostellille siis, pää tyynyyn ja silmät kiinni. Ei siinä tarvinnut kauaa unen tuloa odotella, eikä kymmenen vierasta ihmistä samassa huoneessa häirinnyt ollenkaan kun tarpeeksi väsytti.

Lauantai olikin toinen seikkailuntäyteinen päivä, siitä lisää myöhemmin. Pitää nyt vaihteeksi jakaa tätä tarinointia useaan osaan, ettei tule ylipitkiä tekstejä joiden lukeminen ja kirjoittaminen kestäisi ikuisuuden.

Kakkososaa odotellessa!

-Sini

Ruokaa radalla

Jos sitä taas päivittelisi näitä kuulumisia.

Viime viikonloppu kului ihan mukavasti. Perjantaina jälleen kerran illanviettoa paikallisessa irkkubaarissa. Lauantai ihan rauhallisesti kotosalla, sillä kummoista actionia ei ollut tiedossa ja muksuakin piti vahtia pari tuntia. Ehkä lauantai olikin hyvä ottaaa rennosti, sillä sunnuntaina oli taas aikainen aamu, kun juna lähti Hauptbahnhofilta kello 9.05 kohti Nürnbergiä. Päiväretkien aika!

Sunnuntait eivät ole Saksassa turhan riehakkaita päiviä, sillä lähes kaikki on kiinni. Kaiketi jonkinlaiset uskonnolliset syyt taustalla, mutta täällä ei siis kannata ajatellakaan sunnuntaishoppailua tai viikon ruokaostoksia. Suurkaupungitkaan eivät luo poikkeusta sääntöön, terveisin yks vaan Münchenistä. Jotkut kahvilat, useimmat ketjupikaruokalat, turistien suosimat ravintolat sekä museot ovat kyllä auki, joten niiden ympärille on hyvä rakentaa päiväohjelma. Museot ovat oikeastaan usein jopa halvempia sunnuntaina.

No mutta olin sentään varmistanut että Nürnbergin reissun pääkohde - vuoristorataravintola 's Baggers - on varmasti auki! Kyseisen ravintolan bongasin ehkä joskus elo-/syyskuussa viettäessäni vapaita viikkoja ennen ensimmäistä au pair-jaksoani. Tavalliseen tapaani lojuin sohvalla ja katsoin sivukanavien "laatuohjelmia" televisiosta. Maailman oudoimmat ravintolat kiinnitti huomioni hetkeksi, kun ohjelmassa esiteltiin ravintolaa, jossa ruoka tulee pöytään vuoristorataa pitkin, ja ravintola sijaitsi vieläpä samaisessa Saksan osavaltiossa, johon olin suuntaamassa. "Ui vitsi, tuolla pitää käydä!", ajattelin, ja siitä asti kyseinen ravintola oli must-see-listallani.

Minun lisäkseni reissuun lähti kaksi muuta au pairia, tämä meksikolais-jenkki-ystäväiseni ja sitten vielä yksi aussi, joka on hieman uudempi tuttavuus. Tidididiiii, jaoimme Bayern Ticketin, kolmelle jaettuna hintaa tuli 11€/henkilö. Ei paha ei, kun sillä kulkee julkisilla koko päivän.

Katukuvaa Nürnbergistä

Heti Nürnbergiin päästyämme emme suinkaan vielä suunnanneet einehtimään vuroistoratojen äärelle, vaan kävelimme hieman kaupungilla. Vierailimme Germanische Nationalmuseumissa, jossa aistimme historian havinaa aina aina kivikaudelta keskiajalle ja viime vuosisadalle asti. Tiskillä ilmoitin olevani opiskelija ja vilautin vanhentunutta Lukiolaisten Liiton korttia, ja onnekseni saksalainen tarkuus ei päde ainakaan opiskelijakorttien tarkastuksessa. Köyhä au pair säästi neljä euroa sisäänpääsymaksussa.

Jos koko museon haluaisi koluta läpi, tulisi siihen varata parikin päivää, sillä tekstiä ja infoa löytyi vaikka millä mitalla. Yksi hyvin jännä osio oli näyttely, jossa oli esillä ensimmäisiä koskaan valmistettuja taskukelloja - joidenkin tutkijoiden mielestä myös se aivan ensimmäinen, jonka Peter Henlein valmisti Nürnbergissä.. Taskukelloja oli tapana antaa lahjaksi (tai lahjuksiksi) diplomaateille ja muille arvohenkilöille 1500-luvulla, eikä niitä todellakaan ollut kaikilla. Hihhih, silloin ei rehavsteltu iPadeilla tai älypuhelimilla, vaan jumankekka jos sulla oli taskukello niin tyyppi oli #masseis.

Museon jälkeen alkoi nälkä jo korventaa sisuksia ja vuoristoratojen suhina veti puoleensa. Ravintola sijaitsee hieman syrjässä (lue: aivan jeerassa) Nürnbergin keskustasta katsoen, ja sinne päästäksemme meidän piti kulkea S-Bahnilla muutaman aseman väli. Lähin asema oli Vach, josta Google Maps antoi vielä arvioiduksi kävelyajaksi noin puoli tuntia. No mutta ehkä voitaisiin ottaa taksi.

Juu ei ollut Vachin asemalla takseja. Asemalle päästyämme rupesi hieman naurattamaan, sillä olimme oikeasti keskellä peltoja. Jos sunnutaipäivä kaupungissa on hiljainen niin kuvtelkaapa mitä se on syrjäisessä pikkukylässä. Ei hyvää päivää, miten sinne edes kulkee lähijunat... Edessä oli siis peltoja, metsää, hevosenlantaa ja myöhemmin vielä teollisuusaluetta. Kuka hullu on saanut idean rakentaa sellaiselle alueelle ravintolan?

Puoli tuntia, pari metsäpolkua ja yksi marsujen ulkoaitaus myöhemmin pääsimme perille etsimäämme ravintolaan! Olihan se aika huikeaa olla viimein siellä mestassa jonka silloin puoli vuotta sitten bongasi telkkarista, ja hei RUOKAA VUORISTORADALLA, tarvitseeko paljon enempää sanoa? Meille annettiin tabletit joilla tilaukset tehtiin. Tilasin pääruuaksi perunakeittoa vihanneksilla ja pekonilla, ja jälkiruuaksi sellaisia jänniä perunapannukakkuja ja omenasosetta. Ihan kohtuullisen hyvää ruokaa, ei suurta gourmeeta mutta ei mitenkään huonoakaan, pääpointti oli ehkä siinä vuoristoradassa. Sini 19v. oli yhtäkkiä Sini 9v. joka katsoi innoissaan kun ruoka rullasi keittiöstä suoraan eteen. Hieno kokemus, mutta syrjäisen sijainnin takia en ehkä vaivautuisi uudelleen.

 Melkein jo söin kaikki perunapannarit kunnes muistin ottaa ruokakuvan.

Ruokailun jälkeen palasimme keskustaan, ja piipahdimme vielä yksillä oluilla ennen junan lähtöä. Törsäsimme pikkukolikot pöytäfutikseen, ja paluumatkalla emme melkien tajunneet vaihtaa junaa Ingolstadtin asemalla. Pääsimme kuitenkin takaisin Müncheniin ja piipahdimme vielä Subwayssa iltapalalla. (Täällä saa muuten subin väliin BBQ Ribsejä, ja juustoissakin on enemmän valikoimaa kuin Suomessa.)

Tämä viikko onkin alkanut rauhallisesti. Muksu on aamusta iltaan hiihtokoulussa ja minulla ei ole siivoustöitä kummempia hommia. Eilinen oli poikkeus, sillä oli fasching-juhlinnan huipennus, ja olin lapsenvahtina koko iltapäivän. Fasching on siis suuri laskiaiskarnevaali, kovin juhlinta alkaa pari viikkoa etukäteen ja huipentuu näin helmikuussa. Alkuperäinen suunnitelma oli että ainakin toinen perheen vanhemmista tulisi ajoissa kotiin, jotta pääsisin keskustaan kokemaan juhlatunnelmaa. Molempien työpäivät venyivät kuitenkin niin paljon, että kun lopulta pääsin keskustaan, Marienplatz tyhjeni jo hiljalleen ja maasta siivottiin konfetteja ja rikkoituneita pulloja. Juhlalava oli tyhjä ja kojuja pistettiin kiinni. Minun osaltani fasching meni siis täysin ohi, mutta minkäs teet. Veistä haavassa käänsi vielä aukiolla pyörivät Punaisen Ristin päivystäjät, ja viime aikoina vaivannut päivystysikävä sai aivan uudet mittasuhteet. Yyyh, haluan myös vetää pitkästä aikaa punaiset heijastinvaatteet päälle ja valvoa ilakoivien ihmisten hyvinvointia!

No jos sitä pikkuhiljaa yrittäisi soluttautua paikallisten punapukuisten joukkoon, tai viimeistään sitten kun olen käynyt vähän oppimassa saksaa kielikurssilla. Nyt kuitenkin jatkan päivääni lounaan ja imuroinnin parissa, ja suunnittelen viikonloppureissua Ljubljanaan.

-Sini

Kaikki ei aina toimi Saksassa

Illuusio saksalaisesta tehokkuudesta murenee hyvää vauhtia pala kerrallaan. Yksi läntisemmässä Saksassa asuva kaverini on sanonut että kaikki johtuu vain siitä että asun Baijerissa, Baijeri ei kuulemma ole oikea osa Saksaa. Mene ja tiedä sitten miten muualla kaikki sujuu. Tässä postauksessa esittelen muutamia tilanteita, joissa toimivuus ja tehokkuus ovat olleet vain tyhjää sanahelinää sekamelskan varjossa:

• Joskus minulla oli käsitys että saksalaisten valmius käyttää englantia on kohtuullisen hyvä. Suurkaupunkien keskustoissa asia pitääkin aika hyvin paikkansa, mutta auta armias jos lähdet vähänkin ydinkeskustan ulkopuolelle. Samantien saat varautua siihen että on pärjättävä niillä vähäisillä saksan taidoilla. Nuoremman sukupolven kielitaito on tietysti usein parempi, jolloin esimerkiksi vaatekaupoissa ja ravintoloissa on mahdollista saada kohtuullisen helposti palvelua vaikkei saksaa osaisikaan, mutta kun vaikka haen muksua tarhasta, koululta tai kavereilta leikkimästä niin käytännössä aina sönkkään tätä paikallista kieltä saadakseni tarvittavat tiedot selville. Niin ja se syksyinen taksiepisodikin oli perin tuskaisa. Kielen oppimisen kannalta tietysti hyvä, mutta jos ei vaan kertakaikkisesti ymmärrä tilanteessa mitään niin paljon turhautumista on luvassa.

• Saksalaiset taitavat lakkoilla aika usein. Itse en päässyt syyskaudella kokemaan Münchenin kaupungin julkisen liikenteen lakkoja johtuen syrjäisemmästä sijainnista, mutta Suomeen palatessa Lufthansan lakkoilijat toivat jännitystä kotiinpaluuseen. Lensin SAS:n koneella mutta lento lähti Lufthansan terminaalista, ja lopputulos oli se että matkalaukkuni ei tullut mukanani Suomeen. Toisaalta laukku saattoi myös jäädä Osloon lyhyen vaihtoajan takia, mutta epäilen silti matkan ensimmäistä lenkkiä heikoimmaksi. En ollut ainoa Münchenistä Oslon kautta lentävä jonka laukku ei saapunut Suomeen, ja laukun palauttaminen Suomeen kesti sen verran että Oslosta olisi varmasti tullut nopeammin. Illan aikana laukku paikannettiin ja seuraavana päivänä se toimitettiin kotiovelle. Onneksi, sillä Suomessa oli melko kylmä ja talvitakkini olivat juurikin laukun sisällä.

• Suomen byrokratiako hirveän turhauttavaa? Asioikaapa Saksassa. Palkanmaksua varten minulle piti luonnollisesti avata oma pankkitili ja prosessi piti aloittaa ajoissa, sillä tilin aukeaminen kestää helposti kaksi viikkoa. Kyllä, kaksi viikkoa siihen meni, ja sitä ennen piti täyttää liuta kaikenlaisia jänniä papereita. Suomessa jos haluan tilin auki niin kävelen pankkiin ja se avataan saman tien. Tiedä sitten mikä on asian helppouden laita Suomessa asuvilla ulkomaalaisilla, mutta kuvittelisin että ei ihan näin hankalaa kuitenkaan. Onneksi minun onnellisen ei tarvitse täällä oleillakseni pyöritellä viisumiasioita, kiitos ja ylistys EU!

• Saksalaiset ja raha eivät yksinkertaisesti vain natsaa, ei sitten millään (höhöhö saksalaisilla ei natsaa höhöhö huono vitsi). Mitä muovivaluuttaan ja sähköiseen rahaan tulee, tämä tehokkaaksi väitetty kansa ei ole vielä sisäistänyt homman syvintä olemusta. Ympäri Eurooppaa olen matkaillut Visa Electronin kanssa ja välttynyt suuremmilta maksuongelmilta, mutta sitten tulen Saksaan jossa kaiken pitäisi toimia. No ei toimi Visa Electron ei. Automaatista saan nostettua kortilla rahaa, mutta maksaminen ei onnistu.

• No nyt on sentään se saksalainen pankkikortti ja maksaminen on helppoa? No en nyt sanoisi ihan niinkään. Käteistä kannattaa aina varata mukaan muutamia kymmeniä euroja, sillä täällä ei ole tapana maksella pikkuostoksia kortilla. Tässä yksi päivä olin kaupoilla ja ostin kolmen euron alepaidan, meinasin ensin maksaa kortilla kuten Suomessa saattaisin tehdä - kotimaassa kun harvemmin kantelen käteistä mukana - mutta myyjä kysyikin että onko käteistä. No okei, en sitten maksa kortilla! Joissain ravintoloissa ja baareissakin on raja, että esimerkiksi alle 25€ ei pysty maksamaan kortilla.

• Kertana muutamana olen tilannut paikallisessa baarissa oluen kanssa ruokaa. Kertana muutamana on tilatussa ruuassa myös ollut pikkuvikaa, jonka selvittely on ollut turhankin vaivalloista. Tilasinpa eräänä iltana tomaattikeittoa, joka tuotti pettymyksen, sillä osa keittoon kuuluvasta mozzarella oli jäässä. Jäässä! Valitusta tarjoilijalle, joka vei viestin kokille joka pahoitteli asiaa. Eipä nälkäistä paljon pahoittelut lohduta, piti itse kertoa tarjoilijalle että haluan joko uuden keiton tai alennusta nykyisestä. Tarjoilijan piti tiedustella asiaa pomolta tai joltain, ja ehkä kymmenen minuuttia myöhemmin sain lupauksen alennuksesta. Ei tällaisen selvittelyyn olisi Suomessa mennyt näin kauan, vaan automaattisesti olisin saanut uuden keiton tarvitsematta edes kysyä. Toinen tilanne sattui kaverin kohdalle. Hän tilasi burgeriin extrajalapenot, mutta niitä ei näkynyt. Jalapenot olivatkin eksyneet toisen porukassa olevan lautaselle, mutta asiaan emme kiinnittäneet huomiota, sillä luulimme että jalapenot kuuluvat burgeriin jonka lautasella ne olivat (you know, kun se oli muutenkin sellainen texmex-burgeri). Raflan mokahan se oli, mutta veloitus mokasta tuli kaverille. Alle euron lisämaksu, mutta periaatteen vuoksi sekin tuntui hölmöltä maksaa.

• Jo matkailijakin huomaa nopeasti että Saksa ei todellakaan ole ilmaisen wifin luvattu maa. Joskus on ollut ongelmia wifin kanssa ihan hotellissakin! Jos ilmainen wifi jostain kaupungilla löytyykin, se vaatii hyvin usein sisäänkirjautumista johonkin palveluun tai jotain. Edes pikaruokaloiden tai Starbucksien wifin varaan en menisi laskemaan, kuten monissa muissa maissa voisin tehdä. Joo joo, ei sitä Facebookia koko ajan tarvitse selailla, enkä siksi sen wifin perään haikaile. Nettiyhteys vain helpottaa kavereiden kanssa kommunikointia huomattavasti, ja olisipa kiva pystyä tarkistamaan vaikka juna-aikataulut silloin kun saksalaisella sim-kortilla varustettu puhelin päättää sammua. Näinhän tapahtuikin kerran ja silloin myöhästyin junasta.

On täällä monia toimiviakin asioita, niistä ehkä juttua joskus tulevaisuudessa. Paino sanalla ehkä. Viikonloppuja kaikille!

-Sini

Lepopäiviä!

Takana on ehkä rentouttavin viikonloppu pitkään aikaan. Ei, en käynyt bilettämässä, oikeastaan en edes käynyt keskustassa. Vietin koko viikonlopun täällä kämpillä, isäntäperhe vain oli poissa.

Kaikki au pairit tietävät sen tunteen kun välillä on hankala rentoutua kunnolla. Yksi aupparoinnin rankimmista puolista onkin se, että käytännössä asuu työpaikallaan. Kun työkseen vahtii lapsia ja ylläpitää talon siisteyttä, niin vapaapäivinään kaipaa usein omaa rauhaa. Siksi onkin hieno tunne voida kerrankin olla aivan yksin. Voi lojua ympäri kämppää ilman että on kenenkään tiellä, tai hillua yöpuvussa puolille päivin. Vaikka vapaapäivänään ei lähtisi ulos talosta, kukaan ei siltikään pyydä leikkimään tai auttamaan ruuanlaitossa. Ei tarvitse vetäytyä omaan huoneeseensa ottaakseen rennommin. Ollessaan pitkiä aikoja yksin koko talossa sitä tuntee olevansa kunnolla vapaalla. Voi tehdä olonsa kotoisaksi.

Perhe lähti siis Frankfurtiin tuttavia tapaamaan. Olivat unohtaneet mainita asiasta minulle, ja sainkin tietää reissusta vasta perjantaina, kun perheen äiti tuli normaalia aikaisemmin kotiin. Eipä sillä että olisin tietoa tarvinnut aiemmin, ihan mukava viikonloppuyllätys se oikeastaan oli. Pari tuntia perhe pakkaili tavaroita ja syötiin vielä lohipastaa. Au pair-kaverit eivät olleet suunnitelleet kummempaa menoa, joten suurta kutsumusta ei kaupungillekaan ollut. Illan kulutinkin sitten lojuen olkkarissa leffaa katsellen. Leffaeväänä oli omnomnomnom - suklaavanukasta. Nauroin kovaan ääneen silloin kun huvitti, eikä ketään häirinnyt.

Lauantaina nukuin pitkään ja talo oli edelleen hiljainen kun heräsin. Ei astioiden kolinaa, ei kenkien töminää, ei puheen sorinaa, ei mitään. Huoneeni sijaitsee samassa kerroksessa kuin olohuone ja keittiö, joten yleensä kuulen kaikki aamuiset äänet. Koko päivää ei kuitenkaan huvittanut oleilla yksin, mutta illalakaan en viitsinyt lähteä baariin sunnuntaisen kesätyöhaastattelun vuoksi. Kysyin siis perheeltä, josko saisin kutsua pari kaveria tänne hengaamaan. Lupa tuli, ja kaksi kaveria innostuivat tulemaan kun lupasin leipoa heille omenapiirakkaa. Kävin marketissa shoppailemassa puuttuvat ainekset ja palasin kämpille hengaamaan. Jonkin aikaa käytin myös työhaastattelun ennakkotehtävän valmisteluun, joten senkin puolesta oli hyvä pysytellä poissa kaupungilta.

Omenapiirakka ennen ja jälkeen uunin

Siinä viiden ja kuuden välillä kaverit saapuivatkin tänne. Aloitimme heti uunituoreella omenapiirakalla, joka muuten onnistui harvinaisen hyvin, vaikka itse sanonkin. Pohja oli pehmeä, kiitos kermaviilin tai hapankerman, ota nyt noista saksalaisista purkeista sitten selvää. Piirakan kanssa oli tietysti vaniljakastiketta, joka olosuhteiden pakosta piti tehdä sellaisesta maitoon sekoitettavasta jauheesta. Kovasti yritin etsiä sieltä lähimarketin maitotuotehyllystä sellaista "tuoretta" vaniljakastiketta, Suomessahan niitä löytyy montaa merkkiä. Saksassa valmis vaniljakastike ei ilmeisesti ole mikään yleinen juttu, sillä ei sellaista löytynyt vaikka kuinka tarkasti ja useasti kävin hyllyn läpi. Vanukkaalta se kastike ennemmin maistui, mutta eipä se piirakan makua kuitenkaan pilannut. Kaveritkin kehuivat kovasti.

Muutamia tunteja siinä kului syödessä ja höpötellessä. Tällaisia iltoja olisi mukava järjestää useamminkin, mutta hankalaahan se on kun kaikki asuvat muiden nurkissa. Koti-illat tulevat vieläpä niin paljon halvemmiksi kuin kaupungilla hengailu, kun ei tarvitse ostaa kallista ruokaa tai useaa olutta saadakseen istua saman pöydän ääressä koko illan. Nämä kaksi kaveria lähtiävät sitten siinä kymmenen jälkeen kotimatkalle (tai muiden kanssa baariin, mitä nyt lopulta päättivätkään), mutta minä jäin tänne. Meinasin vielä viimeistellä ennakkotehtäväni, mutta olin niin törkeän väsynyt että päädyin lopulta ajoissa nukkumaan.

Sunnuntain ruokalistalta löytyi leivitettyä lohta

Sunnuntaina hersin taas kerran hiljaiseen taloon. Söin aamiaisen, avasin läppärin ja viimeistelin tehtäväni, odottelin kahteentoista asti Skypen äärellä, ja sitten haastattelu jo alkoikin. Hyvin meni omasta mielestäni, vaikkakin muutamia odottamattomia killerikysymyksiä tuli eteen ("Mitkä on sellasia asioita sun elämässä joista et luopuis? Tai mistä pystyisit luopumaan? Jos soittaisin sun parhaalle kaverille ja kysyisin että mitkä on Sinin parhaita puolia ja mitä sen pitäis kehittää niin mitä luulet että se vastais?). Tunnin se haastattelu suunnilleen kesti, ja maaliskuun alun aikoihin sanoivat ilmoittelevansa jos töitä on tiedossa ensi kesänä. Nyt pitäisi jaksaa odottaa sinne asti, huiiii jännittää!

Loppupäivä menikin sitten lepäillessä. Katsoin telkkarisarjoja läppäriltä, nukuin päiväunia, kokkailin ruokaa ja niin edelleen. Ihan mukavaa viettää vapaita välillä näinkin. Perhe tuli vähän ennen yhdeksää kotiin ja meni suunnilleen saman tien nukkumaan, itse kirjoittelin vielä vähän yhtä toista blogitekstiä jonka julkaisen myöhemmin, sitten kun olen aivan varma että se on täysin valmis. Nyt vietän rauhallista maanantaipäivää puoli neljään asti, ja sitten haen leikkikaverin tarhasta. Onneksi Yle Areena on julkaissut Sykkeen loput jaksot ennakkokatseluun (ja vieläpä niin että ne ovat katseltavissa ulkomailla), ne viihdyttäköön minua.

Taas se arki alkaa!

-Sini