Viimeinen kuukausi käyntiin!

Neljä takana, yksi edessä. Miten ihmeessä aika pääsi näin nopeasti kulumaan? Vastahan tänne saavuin ja kaikki oli uutta ja ihmeellistä! Sain hirveästi neuvoja ja ohjeita töihini liittyen, mutta nykyään homma kulkee aikalailla rutiinilla muutamia viikottaisia muuttujia lukuunottamatta. Kevät etenee, sää vaihtelee aurinkoisen ja sateisen välillä. Hurjaa.

Viime viikko oli au pairin töiden osalta aika ihanteellinen. Maanatai oli aikalailla tavallinen päivä, mutta tiistaina ja torstaina päivän hommiini kuului kotitöiden lisäksi vain viedä muksu kaverille leikkimään ja hakea muutama tunti myöhemmin. Keskiviikkona tavallinen Suomi-koulureissu, joka on tavallisestikin jo helppo nakki. Okei, S-bahnit lakkoilivat, mutta eipä vaihtoehtoinen reitti pidentänyt sitä parin tunnin työaikaa. Perjantaina taas muksu vietiin kolmeksi synttäreille keskustaan, ja loppupäivän olin vapaalla. Eli viime viikon työtunnit jäivät ehkä siihen viidentoista paikkeille.

Lämpimät säät helpottavat omaa työtaakkaa vielä siten että muksu leikkii naapureiden lasten kanssa ulkona suurimman osan ajasta, joten minun tehtäväkseni jää lähinnä vain seurata ettei muksu ole kadonnut mihinkään. Muksun ulkoillessa kaivankin useasti pääsykoekirjan esiin ja jatkan jo päivemmällä aloitettua lukutaakkaa. Tosin eräänä päivänä viime viikolla hostmuksun ollessa kaverilla lueskelin olohuoneessa takapihan ovi auki ja naapurin muksut huutelivat löytäneensä pihamme portin avaimen. Jutustelin niitä näitä saksaksi näiden lasten kanssa, olisivat mielellään leikkineet myös minun kanssa sillä aikaa kun hostmuksu on kaverilla. Joo sori ei, katsotaan sitten uudestaan kun teidän vanhempanne rupeavat maksamaan minulle leikkimisestä.

Viikonloppuna piti säästellä, sillä hostisä oli unhotanut laittaa tililleni huhtikuun palkan. Ihan ymmärrettävää sinänsä, sillä hän oli reissaillut kaksi viimeistä viikkoa Jenkeissä töiden puolesta, siinähän se helposti unohtuu. Onneksi olin elänyt maaliskuun sääteliäästi, niin aivan tyhjätaskuna ei tarvinnut olla vaikka minimibudjetilla menikin! Tiistaina sain kuitenkin viimein palkan tililleni, ja eilen pääsin taas tuttuun tapaan hengaamaan perinteiseen Kennedy'sin keskiviikkokaraokeen muiden au pairien kanssa. Sitä ennen kulutin pari tuntia aikaa kahvitellen Marienplatzin Galeria Kaufhofin kahvilassa, ja otinpa palan kakkuakin kaveriksi. Ja hetken mielijohteesta myös vaniljavanukasta. Ja Kennedy'sissä jaoimme porukalla kaksi annosta nachoja ja kierreranskiksia. Huhhuh, kunnon mässäilypäivä, taitaa tätä menoa vaihtua matkustusmuoto lentokoneesta rahtikonttiin...

Päiväkahvit juu, kaikilla mausteilla koska miksipä ei

Tänään taas tavallinen päivä. Kohta haen muksun tarhasta, varmaan leikkii taas pihalla kaverin kanssa (ainakin kaveri kävi jo kyselemässä). Huomisesta alkaa viiden päivän loma, kun muksu ja hostäiti lähtevät käymään Suomessa. Wohooo, vapaata! Alunperin oli suunnitteilla lähteä viikonlopuksi Prahaan kaverin kanssa, mutta molempia vähän laiskotteli suunnittelun kanssa. Siellä alkaa ne lätkäkisatkin ja majoitus on kallista, olisi pitänyt hommata couchsurfingpaikka ja kaikkea, hups unohtui, ehkä myöhemmin tai sitten Prahassa vierailu jää hamaan tulevaisuuteen. Eipä sitä kaikkea ehdi.

Mutta niin, tänään lähtee ihan oikeasti viimeinen kuukausi käyntiin! Kuukauden päästä tähän aikaan olen varmaan jo Münchenin lentokentällä tekemässä tax free-ostoksia ja fiilistelemässä paria viimeistä tuntia Saksan maaperällä tämän kevään osalta. Kuten tammikuussa Suomessa iski hetkittäin sellainen "apua lähtö on oikeasti ihan kohta"-tunne, sama homma on nyt, mutta ei sitä muuten oikeastaan ajattele eikä lähtö tavallaan tunnu olevan vielä lähellä. Onhan se kuukausikin vielä kohtuullisen pitkä aika, vaikkakin se taitaa hujahtaa kertaheitolla ohi ja viime hetkillä iskee paniikki. Nykyhetkessä on siis sekalaisesti hyviä ja huonoja fiiliksiä.

Huonot fiilikset tietysti ovat peräisin siitä tosiasiasta että kohta en näe näitä uusia kavereita enää niin usein kuin näiden neljän kuluneen kuukauden aikana. Kuukauden päästä kun palaan kotiini, en ole enää aktiivinen osa näitä sosiaalisia piirejä. Olen vain se kaveri jota kaikki muistelevat, mutta ketä ei enää kutsuta mukaan yhteisille päiväretkille tai keskiviikkoiseen karaokeiltaan. Jossain kohtaa täältäkin on vain lähdettävä, ja samalla tavalla kuin Suomesta lähtiessä, kerran se vain kirpaisee.

Lisää päänvaivaa aiheuttaa ajatus Suomessa vaanivasta korkeasta hintatasosta. Taas pitää maksaa melkein kymppi siitä puolen tunnin junamatkasta Helsinkiin. Kahviloissa ei käydä enää viikoittain, sillä sellainenhan söisi Suomessa hirveästi massia. Pitkät illanistujaiset baareilla voi myös unohtaa, sillä Suomessa sellaisesta ei pärjää parilla kympillä ellei sitten juo koko illan vettä. Ääääääää en halua maksaa kaikesta liikaa!!

Hyviä fiiliksiä on kuitenkin ehkä enemmän kuin noita huonoja. Pääsen taas Suomessa odottavien ihmisten pariin ja elämä rullaa taas raiteillaan. Kotiin palatessa odottaa (toivottavasti) aurinkoinen ja lämmin kotimaa, ja radiossa soi luupilla uusimmat kesähitit. Tämä rälläily jatkuu toisessa maassa, toisessa muodossa, toisten ihmisten kanssa. En tiedä tulenko vielä saamaan jostain kesätöitä, mutta joka tapauksessa kesä on tunnelmaltaan sellaista huoletonta aikaa. Pelkkä auringonpaiste saa mielen paremmaksi. Parasta vielä, ettei minun ole tarvinnut raataa koko pitkää talvea koulun penkillä kahden kesän välillä! Niin ja jos ei ole varaa hillua kaupungilla päivät pitkät, voi sentäät kutsua kavereita kylään, koska on oma koti johon ei tarvitse lupaa kysyä kavereita kutsuakseen.

Suurin tekijä kotiinpaluun odotuksessa on kuitenkin se että aupparointi itsessään loppuu! Kuten aiemmin sanottu, onhan tämä hauskaa hommaa, suosittelisin kenelle vaan kiinnostuneelle, mutta rajansa kaikella! Ei tätä ikuisuuksiin jaksa tehdä. Vaikka työ ei fyysisesti mitattuna ole rankkaa nähnytkään, on henkinen rasitus sitäkin uuvuttavampi. Vaikka isäntäperhe on mukava ja viihdyn täällä hyvin, olen silti asunut koko kevään työpaikallani. Kuvitelkaapa vaikka olevanne Siwan kassalla töissä. Teet töitä kaupan aukioloaikana sen verran kuin täytyy, ei siinä valittamista sillä palkka juoksee. Mutta työpäivän jälkeen et menisikään kotiin, vaan vetäytyisit nukkumaan tai yleensäkään rentoutumaan sinne kaupan takahuoneeseen, jossa sinulla on omana tilanasi komero jossa säilytät tavaroitasi. Ja kuvitelkaapa vielä että työnantajanne asuu siinä samaisessa takahuoneessa. Ei taida kuulostaa kovin rentouttavalta, mutta sitä au pairin arki on. Vielä kun aina tasaisin väliajoin kuulee kommenttia kuinka jonkin asian voisi tehdä hieman erilaisella tavalla, koska erityisesti hostäiti tykkää että asiat on tehty juuri hänen tavallaan, niin kyllä homma pistää välillä hajottamaan (vaikkei asioita koskaan ilkeästi sanotakaan). Sen takia tykkään vetäytyä omaan huoneeseeni iltaisin muksun mentyä nukkumaan ja viikonloppuisin pyrin viettämään mahdollisimman paljon aikaa kaupungilla kavereiden kanssa. Rankat duunit vaatii rankat huvit.

Vielä yksi syy miksi kovasti odotan kotiinpaluuta on se, että pääsen taas jatkamaan elämääni niin että minun tarvitsee juuri ja juuri olla vastuussa omasta itsestäni. Ei tarvitse vahtia että samassa ruokapöydässä aterioivat ihmiset syövät kunnolla tai että heillä on tarpeeksi vaatetta ulos lähtiessä tai että he eivät juokse auton alle jonkin tavaran perässä. Ihanaa saada olla taas kokopäiväisesti nuori aikuinen!

Ja ihanaa, pääsen taas ajamaan autoa! Vaikka omaa autoa ei Suomessakaan ole, voin silti edes joskus saada joskus autoa lainaksi, jolloin ei tarvitse paikasta A paikkaan B kävellä paikkaan C josta kulkuneuvo lähtee. Enkä niinä kertoina ole riippuvainen aikatauluista tai julkisen liikenteen toimivuudesta.

Mutta ihan oikeasti paras juttu kaikista: vaikka tämäkin päättyy aikanaan ja uudet kaverit ovat tulevaisuudessa kauempana, en voisi tyytyväisempi olla että ylipäänsä lähdin tänne! Olen kokenut jotain ainutlaatuista, ja jotain mikä monen elämänkaarelta tulee syystä tai toisesta puuttumaan. Vaikka muksun kiukuttelu tai hostperheen hölmöt tavat ovat kuukausien mittaanärsyttäneet enemmän tai vähemmän, niin ne huolettomat aurinkoiset päivät ja pitkät illanvietot kavereiden kanssa korvaavat kaiken ja lopulta ollaan kokemustasolla reilusti plussan puolella. Tämän kevään muistoilla jaksaa pitkään ja näillä leveillään niille muille vanhainkodin mummoille. Tämä on ollut tähänastisen elämäni ihan parasta aikaa!

Näillä fiiliksillä siis kohti loppusuoraa! Onneksi toukokuu on vielä täynnä satunnaisia pitkiä viikonloppuja, joista parina hostit on vieläpä muualla. Jaksaa jaksaa, jos ei muuten niin kavereiden, vapaa-ajan ja palkan voimalla!

-Sini

Isä-tytär-matkailua

Jos sitä vihdoin kertoisi maaliskuisista seikkailuista iskän kanssa, onhan niistäkin jo aika vierähtänyt kuukauden verran eteenpäin. Näin sitä käy kun ensin on kiekikurssikiireitä ja sitten vie laiskuus mukanaan! Vaikkakin viime aikoina olen ollut kaikkea muuta kuin laiska. Pääsykoekirjat ovat vihdoin saapuneet ja suuri osa vapaa-ajasta kuluukin nyt nenä kiinni kirjassa. Mutta hei, nyt on ainakin siltä osin hauska postaus tulossa että näyn itse lähes jokaisessa kuvassa! Iskä oli koko ajan kamera kourassa ja reissun jälkeen salamavalo oli polttanut puolet verkkokalvoistani karrelle.

Niin, asiaan! Viime kuun puolivälin hujakoilla iskä tuli vierailemaan tänne Müncheniin! Iskän lento oli perillä jo puolenpäivän aikaan, eikä 13. perjantain epäonnikaan onnistunut pudottamaan konetta. Oma työpäivä vain jatkui tietysti tuttuun tapaan iltaan asti, eihän au pair voi töitäänkään jättää tekemättä. No mitäpä tuosta yhdestä perjantai-iltapäivästä, vierailu sattui nimittäin siltä osalta hyvään saumaan että hostperhe oli lähdössä viikoksi hiihtämään, joten viikonlopun lisäksi myös seuraava viikko oli vapaata!

Perjantaina oli iskällä siis hyvää aikaa lepäillä iltapäivä, ja kunhan pääsin töistä vapaalle niin suuntasin itsekin keskustaan. Olimme sopineet tapaavamme Stachusilla Karlsplatzille vieviem rullaportaiden läheisyydessä. Siellä kuikuilinkin hetken aikaa näkemättä yhtään tuttua naamaa, kunnes päätin soittaa iskälle ja tarkistaa sijainnin. Siellähän hän piileksi Starbucksin terassilla kulman takana, ihmekös ei näkynyt! Ja niin kivoja kuin nämä uudet au pair kaverit ovatkin ja vaikka ikävää perhettä tai kavereita kohtaan en ole missään vaiheessa valitellut, niin oli kyllä harvinaisen hienoa nähdä joku vähän pidemmältä ajalta tuttu ihminen ja vieläpä oma perheenjäsen! Isiiiiii <3

Virallinen reunion-kuva

Halausten jälkeen suuntasimme paikkaan, joka oli ollut minulla itselläkin vierailulistalla: Augustinerin ravintola Kaufingerstrassella! Kävin samaisessa paikassa muutama vuosi takaperin joulumarkkinamatkalla, ja muistin että sieltä saa hyvää ruokaa. Ravintolaan meitä veti tietysti myös hyvä olut: tässä tapauksessa isä ja tytär ovat siinä suhteessa hyvin samanlaisia, että molemmat arvostavat maukasta, saksalaista, tummaa olutta. Pääruoaksi valikoin Bräuerei Pfannen eli panimon pannun, joka sisälsi ranskalaisten lisäksi valikoiman erinäisiä liharuokia makkaroista pihveihin.

Ruoan kaveriksi tietysti Augustinerin tumma olut, mitäpä muutakaan

Niin että mitenkö oli ensimmäiset pari kuukautta Saksassa kuluneet? Kerrankin pääsi päivittämään kuulumisia ihan kasvotusten eikä aina vain kaikenmaailman chattien välityksellä, ja sitä ehtii puhumalla myös kertoa lyhyessä ajassa hirveän paljon enemmän kuin viesteillä! Pääsin juoruamaan hostperheestä omalle perheenjäsenelleni ja vertailemaan kahden kodin kovin erilaisia tapoja. Miten työt sujuvat, miten vapaa-aika kulkee, mitä olen tehnyt ja mitä haluan vielä tehdä. Kaikessa kuitenkin sama sävy: hyvin menee ja kyllä pärjään.

Eipä siinä perjantai-iltana paljon ehtinyt ruokailun lisäksi paljon muuta tehdäkään, mutta ehdimmepä suunnitella lauantain retkipäivän reitin ja aikataulun. Iskä on onneksi meistä kahdesta se kokeneempi saksanmatkaaja, joten pääsin päiväretkelle suunnittelematta sitä itse sen kummemmin. Lauantaina piti hostperheenikin olla lähdössä aikaisin liikkeelle, mutta minäpä ehdin ensin! Yhdeksän aikaan tapasin iskän taas Hauptbahnhofilla, ostimme vähän kahvia herätäksemme kunnolla ja nousimme junaan kohti Garmisch-Partenkircheniä.

Kaffea messiin ja menoks!

Garmisch-Partenkirchen, tuo Lahden ystävyyskaupunki Alppien juuressa jonka nimen lausuminen saa tavallisen suomalaisen ihmisen kielen umpisolmuun otti meidät aurinkoisena vastaan. Huomasi kyllä, että taisimme olla vähän korkeammalla, sillä vaikka aurinko paistoi niin ilma ei ollut enää yhtä lämmintä kuin kaupungissa. Piti siis liikkua pysyäkseen lämpimänä. Lähdimme suuntaamaan kävellen talviolympiastadionille, jossa järjestettiin vuoden 1936 talviolympialaiset, ja jossa Uuden Vuoden aikaan on suuret mäkihyppykisat. Samainen paikka pitäisi myös ehdottomasti näyttää arizonasta kotoisin olevalle meksikolais-jenkkikaverilleni, jolle yritin slovenialaisen kaverin kanssa Ljubljanan reissulla selittää mäkihypyn syvintä olemusta.

Emme suinkaan olleet ainoat olympiastadionilla kyseisenä päivänä. Paikalla oli varmaan koko pitäjän tai oikeastaan koko lähialueen poliisivoimat - siis satamäärin poliiseja - sillä he testasivat samaisena päivänä kommunikaatiolaitteiden toimintaa. Olisipa ollut hauskaa ihan piruuttaan pistää tappeluksi ja katsoa kuinka monta viranomaista ryntää väliin. Onnistuin löytämään paikalta myös paikallisia tovereitani, eli Punaisen Ristin väkeä. Yritin jotain heille jutustella, mutta heidän englannin taitonsa eivät olleet suurkaupungin väen tasolla, eikä senhetkisillä saksan taidoillani jutusteltu myöskään paljoa. No, tulipahan moikattua kuitenkin! Garmischin olympialaisista oli myös jos jonkinlaista tarinaa suomalaisten urheilijoiden osalta. Paras oli tarina oli Kalle Jalkasesta ja viestihiihdon ankkuriosuudelta. Ylipitkän tekstin välttämiseksi voi kukin lukea kyseisen suomalaista sisua ilmentävän tarinan täältä. Respect, Kalle!

Alppiaurinkoko se sokaisee vai muutuinko yhtäkkiä kiinalaiseksi? Hyi, olipas taas huonoa huumoria.

Garmisch-Partenkirchenistä jatkoimme matkaamme bussilla taas hieman korkeammalle ja Ettalin luostariin. Luostarissa kävimme tietysti katsastamassa koristeellisen kirkon, sekä puodissa ostamassa luostarin olutta. Tuo olut olikin yksi syy miksi kohde oli valikoitunut reitillemme. Luostarivierailun jälkeen jäimme vielä lähikahvilaan odottelemaan seuraavaa bussia. Tilasin cappuccinon ja sen kaveriksi omenapiirakan kermavaahdolla. En odottanut mitään tavallista makuelämystä kummempaa, mutta muutaman palasen jälkeen kiinnitin huomiota poikkeuksellisen erinomaiseen makuun. Ehkä parasta omenapiirakkaa mitä olen aikoihin syönyt!

 Ettalin luostarin kirkko ulkoa ja sisältä

Ettalista matka jatkui siis bussilla, seuraavana etappina Oberammergau. Oberammergau on kuuluisa paitsi koristeellisista maalauksista talojen seinissä, mutta myös kymmenen vuoden välein esitettävästä Kärsimysnäytelmästä, joka kuvaa Jeesuksen viisi viimeistä päivää kuudessa tunnissa. Perinne sai alkunsa vuonna 1633 kun kylän asukkaat rukoilivat Jumalaa ja lupasivat esittää näytelmää jos säästyisivät rutolta. Erikoista näytelmässä on se, että siinä ei käytetä peruukkeja, vaan näyttelijät valitaan vuosi etukäteen ja he alkavat kasvattaa hiuksia ja partaa. Mikä vielä hurjempaa, näytelmässä kuulemma käytetään ihan oikeita nauloja ja naulataan näyttelijä oikeasti ristiin. Hyyyyyyhh, en taida mennä katsomaan näytelmää. Voin kyllä auttaa naulanreikien paikkaamisessa mutta en halua nähdä kun ne tehdään.

Esimerkkiä Oberammergaun seinämaalauksista

Oberammergaussa päivää paistattelemassa ja kahvittelemassa.

Oberammergaussa myös söimme lounasta paikallisen hotellin ravintolassa ristillä roikkuvan Jeesuksen katsellessa. Täällä Saksassa oluen juonti ei suinkaan ole syntistä kuten monen muun maan kristillisen käsityksen mukaan, vaan Jeesus ennemminkin katsoo että "Herran antimia nautitaan oikein". Niin että terveisiä kaikille niille jotka ovat olleet Suomen alkoholilainsäädäntöä kehittämässä, täällä Saksassa olut on ihan pyhä asia!

Ruokailun jälkeen vielä päiväkahvit - tai äklömakeat valkosuklaakaakaot - ja viimeinen kohde päiväreissulla: Andechsin luostari. Tämä oli taas niitä "sieltä saa hyvää olutta"-kohteita. Luostarin sali oli täynnä ihmisiä jotka nauttivat olutta ja ruokaa. Paljonkohan puolen litran tuopin hinta oli, ehkä muutaman euron luokkaa, pretzeleitä sai pikkurahalla ja tyyliin puolikas kananpoika lähti parilla eurolla. Munkit eivät tosiaan ole mitään häikäilemättömiä riistobisnesmiehiä.

LOL eli lisää olutta lapselle, isi maksaa!

Andechsista sitten vielä takaisin Hauptbahnhofille, josta iskän laukku mukaan ja loppusuoralle kohti Ottobrunnia. Hostperhe kun oli poissa niin iskä majoittui loput yöt täällä kämpillä - ihan hostien luvalla tietysti. Helpompaahan on lähteä yhdestä paikasta liikeelle, ja hotellirahatkin voi törsätä reissussa.

Sunnuntain päiväretkikohdetta mietittiinkin enemmän. Ensin meinasimme lähteä Bayern Ticketillä Salzburgiin, mutta en ollut aivan varma mitkä junat kuuluvat Bayern Ticketin piiriin. Varmuuden vuoksi etsimme siis uuden kohteen. Kumpikaan meistä ei ollut koskaan käynyt Passaussa, joten sinnehän sitten piti lähteä.

Passau on rapian 50 000 asukkaan kaupunki aivan kiinni Itävallan rajassa. Kaupungissa kohtaavat myös kolme jokea: Tonava, Inn ja Ilz. Tyypilliseeen saksalaiseen tapaan kaupungissa ei sunnuntaipäivänä ollut erityisen kova meno, mutta saimmepahan taas valkosuklaakaakaota kahvilassa, ruokaa raflassa ja kävimmepä taidemuseossakin. Aamulla kun ei lähtenyt hirveällä kiireellä eikä riekkunut iltamyöhään niin mukava päiväretkihän se kaikkiaan oli.

Oli muuten oikeasti paksua tavaraa, ihan oikeasti heiße weiße Schokolade eikä mitään maitolitkua!

Kolmen joen risteyksessä

Maanantaina arjen alkaessa menin tietysti kielikurssille, ja iskä jäi sillä välin hengaamaan kaupungille. Taisi mennä Pasing Arcadeniin, eli suureen kauppakeskukseen ydinkeskustan ulkopuolella. Kävin itsekin siellä viime viikolla, suosittelen! Onneksi hostit olivat siellä hiihtelemässä jotta seikkailut saattoivat jatkua! Kielikurssin jälkeen kävimme katsastamassa Münchenin Olympiaparkin, kovia urheilijoita kun molemmat olemme, näkeehän sen jo ulkomuodostakin. Kävimme näkötornissa, mutta valitettavasti tornin kahvila-ravintola ei ollut auki. Ei auttanut kuin laskeutua maisemakierroksen jälkeen alas etsimään ruokaa. Ajelimme satunnaisilla raitiovaunuilla, kunnes löysimme Hofbräukellerin, eli vähän niinkuin pienen mutta vähemmän turisteja sisältävän Hofbräuhausin. Ja siinähän se päivä menikin.

Lähileipomosta eväät ja kahvit ja kaupungille hujeltamaan

DeutschAkademi kutsui päivällä

BMW:n pääkonttorihan se siellä

Sen verran tuli syötyä muina päivinä että nyt soppa täytti sopivasti

Tiistain ohjelmaa olimme pohtineet ankarasti, mutta lopulta ohjelma tuli meidän luoksemme. Ensin tietysti kolme tuntia kielikurssia, mutta sen jälkeen tavoitteena oli saada iskän keskiviikkoinen lento uudelleenreititettyä, sillä Lufthansan väki oli taas vaihteeksi päättänyt ruveta lakkoilemaan. Lufthansalla on ilmeisesti jotain kovasti meidän perhettä vastaan, jättivät syksylläkin laukkuni käsittelemättä. (Tai sitten haluavat pitää meidät kaikin keinoin Saksassa?) Lufthansan asiakaspalvelun puhelin oli tietysti aivan tukossa, joten ei auttanut muu kuin tehdä päiväretki lentokentälle. Uudelleenreititys onnistui, ja päätösillallinen nautittiin lentokentällä Airbräun ravintolassa. Pöydässämme istui Bemarilla työskentelevä ruotsalaismies, ja pöydässähän puhuimme sitten sujuvasti myös ruotsia. Tai ainakin yritimme. Tai ainakin minulla se jäi vain yrittämiseksi, sillä ruotsin ja saksan kielten samankaltaisuudet pistivät pääni niin pahaan lukkoon etten lopulta tiennyt mikä sana on ruotsia ja mikä saksaa. Mutta oikein sujuvasti vaihdoin enlgantiin! Kyllä me suomalaiset olemme kielitaitoista porukkaa.

Lopuksi vielä kämpille nukkumaan, ja iskän uudelleenreititetty lento lähti seuraavana aamuna. Heräsin siinä kuuden aikaan aamulla vielä sanomaan heipat kun iskä lähti takaisin lentokentälle. Sitten pari tuntia lisäunta ja kielikurssi kutsui.

Sen pituinen pidennetty viikonloppu se. Mahtavaa ettei lasta unohdeta yksin maailmalle <3 (Ja että isollekin lapselle maksetaan koko reissun ruoat, juomat ja matkat. Köyhä au pair säästi pitkän pennin.)

-Sini

Jotain ne saksalaisetkin osaavat

No niin, päiviä Saksassa on jäljellä 44, ja laskeminenhan onnistuu siitä syytä että paluulento on nyt varattu. Lauantaina 30.5. jää Saksa tämän kevään osalta taakse ja Suomen kansa pääsee taas nauttimaan häikäisevästä olemuksestani. Lennän Münchenistä Helsinkiin Finnairin suoralla lennolla, koska lennon sai ensinnäkin hyvään hintaan, ja toisekseen suora lento lisää matkustusmukavuutta huomattavasti. Erityisesti jos päätyy vastoin kaikkia odotuksia törsäämään loput rahat lentokentän tax free-myymälöihin, jolloin painavien käsimatkatavaroiden kaverina kannettat raskaat ostoskassit raahaa mielellään vain kertaalleen sisään lentokoneeseen ja koneesta ulos.

Niin että kyllä täältä kotimaan kamaralle ollaan palaamassa, tässä kohtaa voivat sukulaiset ja kaverit siis huokaista helpotuksesta. Ihan tyytyväisenä itsekin palaan lopulta, mutta tämän loppuajan aion nauttia täysillä! Kerran aiemmin kirjoitin asioista, jotka eivät toimi Saksassa, mutta tällaisena aurinkoisena ja lämpimänä kevätpäivänä 44 päivää ennen Suomeen palaamista voisi olla hyvä kertoa niistä asioista jotka oikeasti toimivat ja joita jään nimenomaan Saksasta kaipaamaan. Au pair-kaverit tietysti koko reissun kannalta ykkösenä, mutta lähes kaikki palaavat kuitenkin kotimaihinsa, joten heitä ei tässä tapauksessa lasketa "Saksaan kuuluviksi". Niin mutta juu, asiaan:

• Ihan ensimmäisenä täytyy mainita tämä selkeästi halvempi hintataso kuin Suomessa. On ihan mieletöntä, kun oikeasti on varaa käydä viikoittain kahviloissa ja ravinoloissa ilman että tarvitsisi jo kuun puolivälin paikkella kärvistellä rahapulassa. Kahvilassa maksat reilun kokoisesta kakkupalasta ehkä 2-3€, verrattuna siihen että Suomessa maksat yleensä vähintään sen 4,50€. Erikoiskahvin saa kolmella eurolla. Hyvän keiton saat ravintolasta lähestulkoon aina alle viiden euron, isommat ruoka-annokset pyörivät molemmin puolin kymmenen euron hujakoilla. Ja sen puoli litraa hyvää saksalaista olutta saa suunnilleen puolella hinnalla siitä mitä maksaa suomalainen kurakalja. "No mutta syyhän on tietysti Suomen ja Saksan palkkaerot!", ja pyh! Ei suomalaisten ja saksalaisten palkkojen välillä nyt niin suurta eroa ole että suhteellinen hintataso olisi sama. Uskoisin että Saksassa on alhaisempien hintojen seurauksena kovempi kulutus, jolloin bisneksen kannattavuudessa määrä korvaa yhden tuotteen hinnan.

• Ruokaan liittyen nousee heti toinenkin asia mieleen. Täällä on suunnilleen joka nurkalla leipomoita, joista saa pikkurahalla ostettua pientä palukkaa (eli välipalaa jos kummallinen murresana ei aukea), kuten croissantteja, pasteijoita, tai jotain makeaa. Ehkä tämä on sitä saksalaista tehokkuutta. Pikkunälän yllättäessä voi ohikulkumatkalla poiketa leipomoon, valita tuotteet ja maksaa, visiitti ohi parissa minuutissa. Ei tarvitse kävellä hervottoman suuren marketin läpi peräseinän paistopisteelle ja jonottaa ikuisuus kassoille, tai vaihtoehtoisesti maksaa ihan liikaa siitä R-kioskin kolmioleivästä. Tai jättää kokonaan ostamatta ja kärsiä nälästä koska juna lähtee ihan kohta eikä järkevän hintaisen välipalan ostamiseen ole kuitekaan aikaa. Ylistys saksalaiselle leipomokulttuurille!

• Jatkakaamme aiheessa leipomot. Saksalaiset tykkäävät kovasti syödä tuoretta leipää, siinä missä suomalainen (ja varsinkin amerikkalainen) ostaa marketista sen valmiiksi pakatun paahtoleivän tai ruisleipäpaketin. Tuoreet leivät ostetaan täällä tietysti mistäpä muualtakaan kuin leipomoista. Tietysti se valmiiksi pakattu on yleensä myös valmiiksi siivutettu, mutta leipäveitsen käyttö on pieni vaiva makuelämyksestä. Tuore leipä on täällä oikeasti niin hyvää!

• Saksassa on ihan hurjan paljon luomuvalikoimaa - luomukauppojakin on vähän siellä sun täällä - eikä luomutuotteiden hinnatkaan hivo pilviä. Toisaalta suomalaisen ja saksalaisen luomutuotannon kriteerit ovat kaiketi vähän erilaiset, esimerkiksi suomalainen luomu pitää olla tuotettu tarpeeksi kaukana suurista autoteistä, siinä missä Saksassa riittää lähinnä kemikaalittomuus. Mutta parempi sekin kuin ei mitään!

• Ruoan maailmasta rahan maailmaan, mutta tässä välissä on kylä pakko mainita taas yksi asia missä joku on unohtanut tehokkuuden kokonaan. Pankkiautomaatit. Voi ihme miten helppoa onkaan Suomessa nostaa rahaa, kun vain kävelee lähimmälle Otto-automaatille korttinsa kanssa. Onhan Saksassakin käteisautomaatteja joka nurkalla erityisesti koska nämä urpot eivät ymmärrä sähköisen rahan kätevyyttä, mutta sitä rahaa ei nostetakaan ihan mistä tahansa automaatista ilmaiseksi. Jokainen käteisautomaatti on jonkun tietyn pankin, ja jos menetkin nostamaan toisen pankin automaatista rahaa niin maksat nostokuluja noin 3-5€ omasta pankista ja automaatista riippuen. Täällä siis huutelee Postbankin asiakas, joka saa nostaa rahaa oman pankkinsa automaattien lisäksi ilmaiseksi Deutsche Bankin, Commerzbankin sekä HypoVereinsbankin automaateista. Homma käy ärsyttäväksi esimerkiksi siinä kohtaa kun olen lähdössä päiväretkelle ja tarvitsen käteistä. Koska matkan varrelta kotoa Hauptbahnhofille ei löydy yhtään sopivaa automaattia, on minun lopulta käveltävä Hauptbahnhofin läpi ja poukkoiltava parin ratikkalinjan yli tien toiselle puolelle päästäkseni Postbankin automaatille, ihan vain kävelläkseni automaattiasioinnin jälkeen saman reitin takaisin laiturialueelle, koska matkan varrella olleet Spardabankin ja Sparkassen automaatit veloittavat minua käteisnostoista. Tältä kaikelta välttyisi sillä yhteisellä Otto-systeemillä.

• Mutta kun sen oman automaatin on vihdoin löytänyt, niin hallelujaa, sieltä on mahdollista nostaa myös kymmenen euron seteleitä! Ei sillä että pelkkiä kymppejä tulisi koskaan nostettua, mutta täällä on sentään mahdollista nostaa kolmekymmentä euroa. Kun kaksikymmentä on liian vähän mutta neljäkymmentä vähän liikaa, se pieni punainen seteli pelastaa tilanteen. Ellei jotain erityistä rahanmenoa ole tiedossa, nostan käytännössä aina sen kolmenkympin verran käyttörahaa automaatilla käydessäni. Pysyy törsäilytkin paremmin kurissa kun ei tarvitse neljääkymppiä nostaa, eikä tarvitse kaksikymppisten takia olla koko ajan etsimässä niitä automaatteja.

• Ensiapuihmisenä olen myös kiinnittänyt huomiota että täällä on defibrillaattoreita ihan kaikkialla. Kouluissa ja päiväkodeissa, kauppakeskuksissa useampi, ostoskatujen varrella, ja keskustan alueella ihan jokaisella U- ja S-bahn-asemalla. Oikeastaan kaikkialla missä pyörii paljon ihmisiä. Suomessa deffat ovat vasta viime vuosina alkaneet ilmestyä julkisille paikoille ja niiden käyttö ensiapukurssien ohjelmaan.

• Ei ihme että ulkona liikkuessa iskee sydänkohtaus, saksalainen liikenne on aivan hullua. Moottorit laulavat, ihmiset ajavat kovaa, ja audimies on teiden kruunaamaton kuningas. Tehokasta tällainen nopea ajaminen, eikös? Jos ei kuitenkaan halua tähän hullunmyllyyn lähteä osalliseksi, on ainakin suurkaupungeissa oikeasti todella hyvä ja toimiva julkisen liikenteen verkosto. Keskustan alueella pääsee julkisilla ihan kaikkialle, tällä lähiöissä ainakin melko lähelle kaikkea. U-ja S-bahn kuljettaa joka suuntaan, ja tätä verkostoa täydentää vielä bussit ja raitiovaunut. Hyvin kätevää, kyllä! Myös jos esimerkiksi myrsky on kaatanut puita raiteille, järjestyy kuljetus eteenpäin maksuttomilla takseilla, eikä ihmistä suinkaan jätetä oman onnensa nojaan. Tätäkin kokeilin pari viikkoa sitten kun astetta kovemmat tuulet tekivät tuhojaan. Myös pienempien kaupunkien välillä liikkumen onnistuu kätevästi kun osaa ajoittaa liikkumisensa oikein, kuten huomasimme iskän kanssa viime kuun puolella.

• Pääsykoekirjojen odottelija on myös iloinen että postipaketit tuodaan ovelle. Ei tarvitse lähteä hakemaan pakettia toimipisteestä joka on muutenkin auki vain pari tuntia päivässä, jolloin pakettinsa saa vasta ikuisuuden päästä kun sen viimein ehtii hakea. Jos itse ei ole kotona vastaanottamassa pakettia, toimitetaan se naapuriin, ja omasta postilaatikosta löytyy asiasta tiedottava lappu.

Että vaikka uusi kaveriporukka hajoaa lopulta maailmalle, niin nämä asiat toivottavasti pysyvät edelleen tasollaan täällä Saksassa. Nämä ovat niitä asioita joiden vuoksi voisi koskaan kuvitella asuvansa Saksassa.

Peace.

-Sini

Töitä, tovereita, kissoja ja yllätyksiä.

Juu että heipsulivei ja kiirettä pitää! Viikonpäivät kuluivat tuttuun tapaan töiden parissa. Täällä Saksassa koululaisilla on ollut tämä viikko lomaa, ja vaikka oma hostmuksu on käynyt tarhassa, on hän halunnut että au pair hakee hänet normaalia aiemmin kotiin että voi leikkiä lomailevien kavereiden kanssa. No, mikäs siinä, sää oli todella lämmin ja muksu tosiaan juoksi niiden kavereiden kanssa koko iltapäivän eikä minulle jäänyt periaatteessa muuta homma kuin kurkkia aina välillä ikkunasta että missä se muksu menee.

Ihan oli jo T-paitakeli tällä viikolla!

Keskiviikkona iltapäivällä naapuruston lapset saivat kuitenkin idean että he haluavat mennä läheiselle jalkapallokentälle, koska siellä on enemmän tilaa pelata futista ja voi oikeasti potkia palloa kovaa. Ja hei au pairhan voi lähteä mukaan valvomaan! Juu, okei jos se kenttä on kerran lähellä, mennään siten kunhan kaikkien vanhemmilta on kysytty lupa. Se kenttä ei kuitenkaan ollut ihan niin lähellä kuin ajattelin, ja oli siinä hommaa juosta - siis ihan kirjaimellisesti juosta - viiden pyöräilevän muksun perässä. En ole vieläkään ihan varma mikä autotallin polkupyöristä on se jota voin lainata, joten en senkän puolesta tullut ajatelleeksi muuta vaihtoehtoa. Viikon liikuntasuoritus oli sitten siinä, onneksi olen lenkkeillyt aiemminkin, muuten olisi voinut henki loppua aina välillä.

Hostmuksu valppaana maalivahtina

No mutta ehjin nahoin päästiin kaikki sinne futiskentälle ja onneksi eivät pyytäneet au pairia sentään peliin mukaan, en olisi jaksanut. Mikäs siinä auringonpaisteessa sitten kentän laidalla oleillessa. Välillä pari naapurin muksua eivät jaksaneet myöskään pelata futista, joten he sitten tulivat jutustelemaan kanssani. Lapset ovat oikeasti ihan parasta saksatreeniä! Lasten kieli on sopivan yksinkertaista ymmärtää, ja iloinen yllätys oli huomata että oikeasti jopa pystyn juttelemaan vähän niitä näitä. Tuli myös itsekin yritettyä paljon enemmän, sillä saksa oli ainoa minua ja naapurin muksuja yhdistävä kieli. Hyvä mielihän siitä tuli ja saksan puhuminen jännittää aina vain vähemmän.

Kentältä takaisin, torstaina toiselle leikkipaikalle, ja illalla reissusta palanneiden kavereiden kanssa hengaamaan. Olin sopinut tapaamisen Euro Youth Hostelilla yhden kaverin kanssa, mutta sattumalta siellä oli muutama muukin kaveri! (Aupparien kantapaikka kenties?) Siinä sitä iltaa istuttiin, baaritiskiltä löytyi vieläpä pari hyvännäköistä irkkujätkää joiden kanssa juteltiin hetkinen. Tiskiltä palatessa pöydässä odottikin yllätys - joukko suomalaisia jätkiä!  Oli yliopistovaihtujia ja moikkaamaan tulleita kavereita Lahdesta. Toveri suomalainen tietysti tervehtää kanssamatkaajia asianmukaisella tavalla ("SUOMI PRKL TORILLA TAVATAAN") ja ilmaisee sivistyneesti oman yhteytensä matkaajien kotikaupunkiin ("HEI MÄ OON SYNTYNY LAHESSA"). Ihan hauskaa porukkaa ja ihan mukavaahan on välillä törmäillä oman maan väkeen.

Torstai-illan jäljiltä perjantaina olikin sitten aavistuksen uninen olo, mutta vastuullinen au pair ei sentään työpäivänä kärsi darrasta. Taas yksi päivä muksun valvomista ja illalla niin naatti olo että en jaksanut edes kaupungille lähteä. Enkä muuten muista milloin olisin viimeksi mennyt kymmeneltä illalla nukkumaan ja simahtanut saman tien. Kannatti, sillä lauantaina oli sentään virkeämpi olo. Muutama tunti piti vahtia muksua aamupäivällä, kun vanhemmat olivat kaupoilla, mutta vapauden koittaessa suuntasin kaupunkiin. Ensimmäisenä kohteena oli tietysti Suomen kunniapääkonsulaatti, sillä olihan viimeinen eduskuntavaalien ennakkoäänestyspäivä ulkomailla. Hohohooooo, kokemus sekin ja ääni lähti matkalle Suomeen. Äiti aina sanoo että vain äänestämällä saa oikeuden valittaa eduskunnan törttöilyistä, joten äänioikeushan tietysti käytetään missä päin maailmaa tahansa. Äänestyksen jälkeen ratikalla ydinkeskustaan ja vaalikahveille Karlsplatzin Galeria Kaufhofin yläkertaan. Juhla Mokan uupuessa listalta sai latte macchiato toimia vaalikahvina.

Hetkinen oli vielä aikaa ennen kuin olin sopinut tapaavani kavereita, joten päätin kuluttaa aikaa kaupoilla. Tammikuun aletörsäilyn jälkeen on tullut shoppailtua oikeastaan aika vähän, joten johan oli jo aikakin. Melkein ostin uuden kevättakin nykyisen rispaantuvan takin tilalle, lähetin jo äitillekin sponssausanomuksen, mutta enpä sitten kuitenkaan. Siinä takissa oli vähän kehno vuoraus hintaan nähden, vaikka muuten hieno Espritin takki olikin. Kävelin Marienplatzille ja hengailin hetken aikaa Apple Storen edessä (=ilmaisen wifin alueella) kunnes näin ohikulkijan jolla oli aivan törkeän hienot Adidaksen Superstarit jalassa. Mutta hei, lähellähän oli yksi kauppa jossa myydään Adidaksia, voisinpa piipahtaa ajan kuluksi siellä. Adidasten valikoima oli hieman kehno, mutta päädyinkin hipelöimään Vanseja. Yhden keltaiset piirroshahmoilla kirjaillut kengät olivat jo tarkkailussa, kunnes silmiin osui jotain vähän maailmankaikkeutta hienompaa, jotka oli selvästi luotu vain sitä varten, että minä joku päivä löytäsin ne: kissa-Vansit. Kissa-Vansit. KISSA -VANSIT. Mitään niin hienoa en ole aikoihin nähnyt.

Elämäni suurin (tai ainakin tuorein) rakkaus tällä hetkellä!

Olen tunnettu kaveripiirissä hulluna kissatätinä, ja nyt alkoikin ankara pohdinta kyseisten kenkien hankinnasta. Seitsemänkymppiä on aikas iso raha, vieläpä kun yritän säästää reissailuun. Mutta hei, kissa-Vansit, pitäähän ne jo ihan vitsillä ostaa. Ja hei jos niissä on kissoja niin mun kuuluu ostaa ne. Hmmmm. Hmmmm. No pitäähän sitä Münchenistä muutakin käteen jäädä kuin ravintolalaskuja, nyt törsään ja kengät lähtee mukaan! Jätin kengät kassalle odottamaan siksi aikaa kun kipitin pankkiautomaatille nostamaan suomalaiselta tililtä tarvittavaa rahasummaa. Palasin kassalle, "Diese Katze-Schuhe" sanoin myyjälle, osoitin kenkiä kassan takaisella hyllyllä ja valmistauduin maksamaan. Myyjä sanoi hinnan, neunundjotainjotainjotain juuuuuu, en kuunnellut turhan tarkkaan sillä hintalapussahan se jo luki. Kuitista kuitenkin katselin että hetkonen, nyt ei ole sama hinta. Kuitissa luki 39,90€ enkä ollut saanut seitsemästäkympistä kolmeakymppiä takaisin. Myyjäkään ei ollut jostain syystä tajunnut kenkien olevan alennuksessa vaikka kassa ilmoitti muuta. Eli kun mainitsin myyjälle asiasta ja sain loput vaihtorahoista takaisin, olin lopulta saanut törkeän hienot kissa-Vansit melkein puoleen hintaan! Ei juma mikä tuuri, paras yllätys ikinä!

Tapasin kaverit, käytiin Hofbräuhausissa syömässä ja iltaa istuttiin taas tuttuun tapaan Euro Youth Hostelilla, ja uuuh päädyttiin hyvännäköisten saksalaisten pöytään. Saksaa äidinkielenään puhuvia on aina yhtä hauskaa viihdyttää omalla kielitaidollaan tärkeimpänä fraasina tietysti Deine Mutter is eine Schlampe (=Mutsis on bitch) ja lukion ykköskurssilla oppikirjasta muistiin tallennettu Vielleicht klingelt das Glück? Hoffenltich ist es blond und schlank (Ehkäpä onni soittaa ovikelloa? Toivottavasti se on blondi ja hoikka). Näillä saa aina porukan nauramaan ja vakuuttumaan suomalaisten kielitaidosta. Harmi vain että jäbät lähtivät jatkamaan jollekin klubille, jonne köyhät au pairit eivät viitsineet lähteä sisäänpääsymaksujen takia.

No mutta eihän se EYH:n kuppila kokonaan tyhjentynyt, tiskiltä löytyi taas pari jenkkien armeijan jäsentä, astetta järkevämpiä onneksi kuin edellisellä kerralla. Kaveri tuli myös hyvin juttuun yhden EYH:n työntekijän kanssa ja lopulta pääsimme vielä hostellin yläkertaan henkilökunnan alueelle jatkoille. Huonot jatkot kylläkin, ei siellä kauaa jaksanut oleilla ja viimeinen junakin kutsui. Juna oli puoli tuntia myöhässä koska jostain syystä S-bahn liikenne tökki eilen ja pahasti. Joku rikkoi taas saksalaisen tehokkuuden. Tänään onkin tullut sitten nukuttua pitkään ja chillailtua, mutta illalla vielä auppariporukalla kannustamaan yhtä kaveria irkkubaarikaraokekilpalun finaaliin. Juu että meno jatkuu taas entiseen malliin!

-Sini

Maaliskuu takana

...ja se meinaa että kaksi kuukautta jäljellä.

Kielikurssi on tosiaan nyt ohi. Siinä oli kyllä oma hommansa, mutta olen joka tapauksessa todella tyytyväinen. Juttua tulee saksaksi ihan uudella tavalla, ja vaikka puhuessa ei ehdi (tai viitsi) akkusatiivien ja datiivien miettimiseen aina kuluttaa aikaa, niin ainakin sanavarasto on laajempi ja pystyn tavalla tai toisella selittämään hurjan määrän asioita niin että tulen myös ymmärretyksi. Kehittynyt kielitaito helpottaa myös kommunikointia muksun kavereiden kanssa. Osaan hei nykyään vastata heille useammalla kuin yhdellä lauseella! Nyt vain täytyy ylläpitää kielitaitoa ja mahdollisuuksien mukaan kehittää vielä lisää. Toiselle kielikurssille en kuitenkaan osallistu, on ne sen verran hintavia siellä DeutschAkademissa ja vaativat erikoisjärjestelyjä työaikataulujenkin kanssa. Ja kunhan saan pääsykoekirjat tänne Saksaan asti niin parempi keskittyä niiden lukemiseen!

Olen nyt ollut tässä muutaman päivän vapaalla, pääsiäinen kun on ja perhe lähti viikonlopuksi kylpylään. Eipä ole kovin eksoottisia nämä päivät kuitenkaan olleet, sillä lähestulkoon kaikki kaverini reissaavan pääsiäisenä, sillä heille on sattunut pidemmät lomat tähän pääsiäispyhien hujakoille. Paras au pair-kaverini lähti liftaten Italiaan, yksi kaveri lähti Ljubljanan kautta Zagrebiin, yksi Hampuriin ja Kööpenhaminaan ja muut ties minne! Olenkin nämä pari päivää ottanut rennosti ja nukkunut pitkään, pääsiäisenä kun mikään ei oikein ole auki ja eilenkin oli kehno ja sateinen sää.

Mutta tosiaan, kaksi kuukautta jäljellä! Fiilis on kovin hassu ja hämmentävä. Ehkä syynä on alkuviikon myrskyt ja sateiset säät ja se että kaverit ovat muualla, mutta jossain määrin odotan kovasti Suomeen paluuta. Vähäsen myös kyllästyttää asua omalla työpaikallaan, ja voi mokoma tätä jatkuvaa siivoamista ja putsaamista! Olisi kivaa olla kotona ja lojua rauhassa missä huvittaa, ja riittäisi kun siivoaisi jälkensä "ihan kohta". Suunnilleen kaikki au pairit myös sanovat, että isäntäperheen viikonloppusotkujen siivoaminen ärsyttää. Viikolla au pair pitää keittiön tiptop-putipuhtaana, mutta viikonlopun jäljiltä se on aina törkykunnossa. Kuuluuhan siivoustyöt toki au pairin hommiin, mutta eniten hommassa pännii se, etä tuntuu ettei isäntäperhettä oikeasti kiinnosta keittiön siisteys jos he itse joutuvat asian eteen tekemään jotain. Kyllähän au pair sen hoitaa. Puuh. No okei, siitähän se palkka maksetaan.

Vaikka viime päivät olenkin lähinnä kuunnellut suomalaista musiikkia, syönyt ruisleipää ja käynyt saunassa (onneksi on puoliksi suomalainen isänätperhe), en kuitenkaan kutsuisi tätä fiilistä koti-ikäväksi. En oikeasti halua vielä palata kotiin, en ole itkenyt ikävää kertaakaan enkä aio, eikä tarvitsekaan. Vieläkin on paljon nähtävää! Haluaisin kovasti käydä Prahassa tämän reissun aikana, pitäisi vain löytää sopiva viikonloppu. Haluan myös käydä Salzburgissa, ja ihan yleisesti haluan vain viettää aikaa täällä olevien kavereiden kanssa. Jo pitkän aikaa ajatus näiden uusien ihanien ihmisten jättämisestä taakse on vaivannut mieltä, mutta ajan kuluessa ja reissun lopun lähestyessä se alkaa jo ihan hirvittää. Milloin näen heidät uudestaan, vai näenkö koskaan? Karu totuus on että tämän reissun jälkeen emme todenäköisesti ole enää ikinä tällä tavalla yhdessä. Että pystyisimme samana aamuna sopimaan porukalla tapaamisia ilman sen kummempaa suunnittelua, tai että hetken mielijohteesta voisin ottaa yhteyttä siihen kaveriin jota en ole nähnyt pariin viikkoon. Enhän ole sitä voinut Suomen kavereidenkaan kanssa tehdä pitkään aikaan, mutta tiedän että he eivät katoa yhtä helposti maailman tuuliin. Siksi en halua vielä kotiin, enkä sanoisi kärsiväni koti-ikävästä. Ehkä tämä aupparointi itsessään on se mikä ottaa välillä aivoon.

Suomalaisen au pairin ultimate rentoutumiskammio

Ja niin paljon kuin välillä kaipaankin Suomeen, on tämä ulkomailla asuminen saanut aikaan eräänlaisen levottoman olon. En ole tältäkään reissulta päässyt takaisin, mutta nyt jo mietin mihin voisin lähteä seuraavaksi ja miten. Au pairiksi en ehkä lähtisi uudestaan, vaikka ihan mukavaa hommaa tämä oikeasti onkin ja suosittelisin ketä tahansa hommasta kiinnostunutta kokeilemaan. Rajansa kuitenkin kaikella ja aikansa kutakin. Tai entä jos isäntäperheessä olisi isompia lapsia, lähtisinkö sittenkin? Tai jos olisin ns. "live-out au pair", joka ei siis asu isäntäperheen luona. Niitäkin on täällä Münchenissä muutama. Tai entä jos alkaisin vain säästää matkakassaa ja lähtisin jollekin huikealle seikkailumatkalle? Ehkä reppureissulle Aasiaan tai kiertomatkalle Afrikkaan? Tai road tripille Yhdysvaltojen halki? Jenkeissä pitää kyllä ehdottomasti päästä käymään, sen verran paljon jänniä juttuja olen kyseisestä valtiosta kuullut kavereilta. Kaikki myös kehuvat Las Vegasia, ehkä sekin pitäisi käydä katsastamassa. Tai ehkä säästän rahojani ja lähden tulevaisuudessa opiskeluvaihtoon jonnekin. Silloin pääsisin taas pidemmäksi aikaa ulkomaille. Hirveästi on siis suunnitelmia mutta toistaiseksi matkakassa ammottaa tyhjyyttään.

Entäs tämä Saksa sitten? Kaikkihan sanoivat että "sinne menet ja sinne jäät", ja onhan tämä Münchenin seutu ihan mukavaa. Täällä on varaa käydä vaikka joka viikko kahviloissa ja ravintoloissa, täältä on hyvät yhteyden ympäri Eurooppaa ja yhteiskunta pyörii kohtuullisesti ainakin silloin kun se ei jumita byrokratian rattaissa. Kyllä täällä majailisi mielellään pidempäänkin, mutta kuten mainitsin jo aiemmin, aupparointi saisi riittää. Työtä on kuitenkin hankala hommata ilman kunnollista kielitaitoa, ja kunnollista työtä ei taas saa ilman kunnollista koulutusta. Nyt on vain helpompi palata Suomeen opiskelemaan itselle joku kunnollinen ammatti, enkä toisaalta halua vielä tässä elämänvaiheessa myöskään asettautua yhteen tiettyyn maahan. Levottoman sielun tarivitsee vaeltaa, ja asuinmaata miettiessä iskee kova sitoutumiskammo. Unelmatilanne olisi se että voisin aina sopivin väliajoin vaihtaa maasta toiseen, tai käydä Suomesta käsin viettämässä pidempiä ja lyhyempiä ajanjaksoja maailmalla. Niin että kyllä täällä oleillaan vielä nämä pari kuukautta hyvällä mielellä, mutta surun murtamana ei kotiinkaan palata.

Totorokin nauttii au pair-elämästä Saksan nurmikoilla

Aurinko paistaa Münchemissä ja kevät on hyvässä vauhdissa. Ilmat lämpenevät koko ajan ja ensi viikolla kaveritkin palaavat matkoiltaan. Kyllä täälläkin on ihan hyvä olla.

-Sini