Jotain ne saksalaisetkin osaavat

No niin, päiviä Saksassa on jäljellä 44, ja laskeminenhan onnistuu siitä syytä että paluulento on nyt varattu. Lauantaina 30.5. jää Saksa tämän kevään osalta taakse ja Suomen kansa pääsee taas nauttimaan häikäisevästä olemuksestani. Lennän Münchenistä Helsinkiin Finnairin suoralla lennolla, koska lennon sai ensinnäkin hyvään hintaan, ja toisekseen suora lento lisää matkustusmukavuutta huomattavasti. Erityisesti jos päätyy vastoin kaikkia odotuksia törsäämään loput rahat lentokentän tax free-myymälöihin, jolloin painavien käsimatkatavaroiden kaverina kannettat raskaat ostoskassit raahaa mielellään vain kertaalleen sisään lentokoneeseen ja koneesta ulos.

Niin että kyllä täältä kotimaan kamaralle ollaan palaamassa, tässä kohtaa voivat sukulaiset ja kaverit siis huokaista helpotuksesta. Ihan tyytyväisenä itsekin palaan lopulta, mutta tämän loppuajan aion nauttia täysillä! Kerran aiemmin kirjoitin asioista, jotka eivät toimi Saksassa, mutta tällaisena aurinkoisena ja lämpimänä kevätpäivänä 44 päivää ennen Suomeen palaamista voisi olla hyvä kertoa niistä asioista jotka oikeasti toimivat ja joita jään nimenomaan Saksasta kaipaamaan. Au pair-kaverit tietysti koko reissun kannalta ykkösenä, mutta lähes kaikki palaavat kuitenkin kotimaihinsa, joten heitä ei tässä tapauksessa lasketa "Saksaan kuuluviksi". Niin mutta juu, asiaan:

• Ihan ensimmäisenä täytyy mainita tämä selkeästi halvempi hintataso kuin Suomessa. On ihan mieletöntä, kun oikeasti on varaa käydä viikoittain kahviloissa ja ravinoloissa ilman että tarvitsisi jo kuun puolivälin paikkella kärvistellä rahapulassa. Kahvilassa maksat reilun kokoisesta kakkupalasta ehkä 2-3€, verrattuna siihen että Suomessa maksat yleensä vähintään sen 4,50€. Erikoiskahvin saa kolmella eurolla. Hyvän keiton saat ravintolasta lähestulkoon aina alle viiden euron, isommat ruoka-annokset pyörivät molemmin puolin kymmenen euron hujakoilla. Ja sen puoli litraa hyvää saksalaista olutta saa suunnilleen puolella hinnalla siitä mitä maksaa suomalainen kurakalja. "No mutta syyhän on tietysti Suomen ja Saksan palkkaerot!", ja pyh! Ei suomalaisten ja saksalaisten palkkojen välillä nyt niin suurta eroa ole että suhteellinen hintataso olisi sama. Uskoisin että Saksassa on alhaisempien hintojen seurauksena kovempi kulutus, jolloin bisneksen kannattavuudessa määrä korvaa yhden tuotteen hinnan.

• Ruokaan liittyen nousee heti toinenkin asia mieleen. Täällä on suunnilleen joka nurkalla leipomoita, joista saa pikkurahalla ostettua pientä palukkaa (eli välipalaa jos kummallinen murresana ei aukea), kuten croissantteja, pasteijoita, tai jotain makeaa. Ehkä tämä on sitä saksalaista tehokkuutta. Pikkunälän yllättäessä voi ohikulkumatkalla poiketa leipomoon, valita tuotteet ja maksaa, visiitti ohi parissa minuutissa. Ei tarvitse kävellä hervottoman suuren marketin läpi peräseinän paistopisteelle ja jonottaa ikuisuus kassoille, tai vaihtoehtoisesti maksaa ihan liikaa siitä R-kioskin kolmioleivästä. Tai jättää kokonaan ostamatta ja kärsiä nälästä koska juna lähtee ihan kohta eikä järkevän hintaisen välipalan ostamiseen ole kuitekaan aikaa. Ylistys saksalaiselle leipomokulttuurille!

• Jatkakaamme aiheessa leipomot. Saksalaiset tykkäävät kovasti syödä tuoretta leipää, siinä missä suomalainen (ja varsinkin amerikkalainen) ostaa marketista sen valmiiksi pakatun paahtoleivän tai ruisleipäpaketin. Tuoreet leivät ostetaan täällä tietysti mistäpä muualtakaan kuin leipomoista. Tietysti se valmiiksi pakattu on yleensä myös valmiiksi siivutettu, mutta leipäveitsen käyttö on pieni vaiva makuelämyksestä. Tuore leipä on täällä oikeasti niin hyvää!

• Saksassa on ihan hurjan paljon luomuvalikoimaa - luomukauppojakin on vähän siellä sun täällä - eikä luomutuotteiden hinnatkaan hivo pilviä. Toisaalta suomalaisen ja saksalaisen luomutuotannon kriteerit ovat kaiketi vähän erilaiset, esimerkiksi suomalainen luomu pitää olla tuotettu tarpeeksi kaukana suurista autoteistä, siinä missä Saksassa riittää lähinnä kemikaalittomuus. Mutta parempi sekin kuin ei mitään!

• Ruoan maailmasta rahan maailmaan, mutta tässä välissä on kylä pakko mainita taas yksi asia missä joku on unohtanut tehokkuuden kokonaan. Pankkiautomaatit. Voi ihme miten helppoa onkaan Suomessa nostaa rahaa, kun vain kävelee lähimmälle Otto-automaatille korttinsa kanssa. Onhan Saksassakin käteisautomaatteja joka nurkalla erityisesti koska nämä urpot eivät ymmärrä sähköisen rahan kätevyyttä, mutta sitä rahaa ei nostetakaan ihan mistä tahansa automaatista ilmaiseksi. Jokainen käteisautomaatti on jonkun tietyn pankin, ja jos menetkin nostamaan toisen pankin automaatista rahaa niin maksat nostokuluja noin 3-5€ omasta pankista ja automaatista riippuen. Täällä siis huutelee Postbankin asiakas, joka saa nostaa rahaa oman pankkinsa automaattien lisäksi ilmaiseksi Deutsche Bankin, Commerzbankin sekä HypoVereinsbankin automaateista. Homma käy ärsyttäväksi esimerkiksi siinä kohtaa kun olen lähdössä päiväretkelle ja tarvitsen käteistä. Koska matkan varrelta kotoa Hauptbahnhofille ei löydy yhtään sopivaa automaattia, on minun lopulta käveltävä Hauptbahnhofin läpi ja poukkoiltava parin ratikkalinjan yli tien toiselle puolelle päästäkseni Postbankin automaatille, ihan vain kävelläkseni automaattiasioinnin jälkeen saman reitin takaisin laiturialueelle, koska matkan varrella olleet Spardabankin ja Sparkassen automaatit veloittavat minua käteisnostoista. Tältä kaikelta välttyisi sillä yhteisellä Otto-systeemillä.

• Mutta kun sen oman automaatin on vihdoin löytänyt, niin hallelujaa, sieltä on mahdollista nostaa myös kymmenen euron seteleitä! Ei sillä että pelkkiä kymppejä tulisi koskaan nostettua, mutta täällä on sentään mahdollista nostaa kolmekymmentä euroa. Kun kaksikymmentä on liian vähän mutta neljäkymmentä vähän liikaa, se pieni punainen seteli pelastaa tilanteen. Ellei jotain erityistä rahanmenoa ole tiedossa, nostan käytännössä aina sen kolmenkympin verran käyttörahaa automaatilla käydessäni. Pysyy törsäilytkin paremmin kurissa kun ei tarvitse neljääkymppiä nostaa, eikä tarvitse kaksikymppisten takia olla koko ajan etsimässä niitä automaatteja.

• Ensiapuihmisenä olen myös kiinnittänyt huomiota että täällä on defibrillaattoreita ihan kaikkialla. Kouluissa ja päiväkodeissa, kauppakeskuksissa useampi, ostoskatujen varrella, ja keskustan alueella ihan jokaisella U- ja S-bahn-asemalla. Oikeastaan kaikkialla missä pyörii paljon ihmisiä. Suomessa deffat ovat vasta viime vuosina alkaneet ilmestyä julkisille paikoille ja niiden käyttö ensiapukurssien ohjelmaan.

• Ei ihme että ulkona liikkuessa iskee sydänkohtaus, saksalainen liikenne on aivan hullua. Moottorit laulavat, ihmiset ajavat kovaa, ja audimies on teiden kruunaamaton kuningas. Tehokasta tällainen nopea ajaminen, eikös? Jos ei kuitenkaan halua tähän hullunmyllyyn lähteä osalliseksi, on ainakin suurkaupungeissa oikeasti todella hyvä ja toimiva julkisen liikenteen verkosto. Keskustan alueella pääsee julkisilla ihan kaikkialle, tällä lähiöissä ainakin melko lähelle kaikkea. U-ja S-bahn kuljettaa joka suuntaan, ja tätä verkostoa täydentää vielä bussit ja raitiovaunut. Hyvin kätevää, kyllä! Myös jos esimerkiksi myrsky on kaatanut puita raiteille, järjestyy kuljetus eteenpäin maksuttomilla takseilla, eikä ihmistä suinkaan jätetä oman onnensa nojaan. Tätäkin kokeilin pari viikkoa sitten kun astetta kovemmat tuulet tekivät tuhojaan. Myös pienempien kaupunkien välillä liikkumen onnistuu kätevästi kun osaa ajoittaa liikkumisensa oikein, kuten huomasimme iskän kanssa viime kuun puolella.

• Pääsykoekirjojen odottelija on myös iloinen että postipaketit tuodaan ovelle. Ei tarvitse lähteä hakemaan pakettia toimipisteestä joka on muutenkin auki vain pari tuntia päivässä, jolloin pakettinsa saa vasta ikuisuuden päästä kun sen viimein ehtii hakea. Jos itse ei ole kotona vastaanottamassa pakettia, toimitetaan se naapuriin, ja omasta postilaatikosta löytyy asiasta tiedottava lappu.

Että vaikka uusi kaveriporukka hajoaa lopulta maailmalle, niin nämä asiat toivottavasti pysyvät edelleen tasollaan täällä Saksassa. Nämä ovat niitä asioita joiden vuoksi voisi koskaan kuvitella asuvansa Saksassa.

Peace.

-Sini