Oktoberfest 2.0

Taas on yksi viikko kulunut, pääasiassa kotitöiden parissa. Au pairin arki ei tosiaan ole turhan jännittävää, varsinkaan tällaisessa pikkukylässä. Olen kerännyt omenoita ja päärynöitä, keitellyt niistä sitten sosetta, pakastanut niitä, laittanut ruokaa, pessyt pyykkiä ja muuta sellaista perushommaa. Illat ja muu vapaa-aika on lähinnä mennyt kämpillä chillatessa. En oikein vielä tunne lähiseutuakaan niin hyvin että pääsisin liikkumaan itsenäisesti autolla, joten viikoilla on välillä aika yksinäistä.

Raahauduin siis viime lauantaina jälleen kerran Müncheniin etsimään actionia tämän pikkukyläarjen vastapainoksi. Tapasin muita au paireja, pääosin eri ihmisiä kuin edellisellä kerralla, mutta yksi tuttu naamakin oli joukossa. Junani oli taas kerran reilusti ajoissa tapaamisaikaan nähden, mutta kiertelin aseman ympäristössä odotellessani. Kävin hiplaamassa erinäisissä liikkeissä nättejä Dirndl-mekkoja, joihin alkaa näin Oktoberfestin edetessä ilmestyä alennuslappuja, mutta kauneimmat ja koristeellisimmat olivat edelleen melko kalliita (100€ hujakoilla ja siitä ylöspäin). Jäi siis vielä toistaiseksi ostamatta.

Viiden hengen porukkamme (minä, britti, aussi, jenkki ja ukrainalainen) kasaantui sopivasti kymmenen jälkeen Münchenin päärautatieasemalla, mistä suuntasimmekin suoraan festivaalialueelle puoli yhdeksitoista. Teltat olivat taas kerran aivan täynnä, eikä meillä tälläkään kerralla ollut ennalta tehtyä varausta. Kiertelimme aikamme eri telttoja ja Biergarteneita, kunnes totesimme että meidän piti tunkea muiden pöytiin, jos halusimme istumapaikan. Lopulta päädyimme samaan pöytään italialaisporukan kanssa, ja voi mokoma mikä meininki siinä pöydässä oli. Kyseiseen italialaisjoukkoon kuului yksitoista veljestä, joilla oli kaikilla sama isä, mutta ymmärtääkseni eri äidit. Että sellainen joukkio. Veljekset olivat tulleet isänsä kanssa viettämään Oktoberfestiä.

No, ainakin olimme päässeet istumaan, ja ei muuta kuin olutta kehiin! Oktoberfesthan on kuuluisa niistä litran oluttuopeista, ja pitihän sellainen tilata jo ihan kokemuksen vuoksi (vaikka kyllä hyvä olut maistuu muutenkin!).

Kaikilla meillä au paireilla kiersi vuorotellen italialaisten huikea juhlahattu.

Yksi jälleen kameran toisella puolen.

Siinä aurinkoisessa Biergartenissa istuskellessa vierähtikin useampi tunti aivan huomaamatta. Iltalialaiset vieläpä tarjosivat meille lisää olutta ja pretzeleitä, joita sitten jaoimme au pairien kesken. Muut au pairit olivat aivan huippumukavia ja kaikilla näytti olevan todella hauskaa. Kaikki vastailivat vuorollaan italialaisten esittämiin kysymyksiin ja kertoivat omasta maastaan. Yritin itsekin kertoa, että Suomi ei ole aivan jäinen maa, ja että kesät ovat melko lämpimiä, mutta kuulemma +20 astetta ja rapiat ei vastaa italialaista käsitystä lämpimästä. Höh, kyllä suomalainen vaan nauttii siinä kohtaa jo kesähelteestä!

Spatenin Biergarten oli siis kyseessä. Olut ihan jees, ei valittamista!

Iltapäivän edetessä jätimme italialaiset taakse ja vaihdoimme vielä viereiseen pöytään kahden (ihan hyvännäköisen) berliiniläisjätkän seuraan. Taas samanlainen meininki, ihmetellään vuoronperään jokaisen kotimaata, "kyllä Suomen kesä on ihan lämmin", ja lisää olutta kehiin! Taisi siinä istuskellessa toinenkin litra olutta kulua, mutta miksipä ei, iltapäivä oli pitkä ja aurinkoinen. Ja pitihän niille muille näyttää, ettei suomalainen pienestä määrästä hätkähdä!

Myöhemmin porukan britti ja ukrainanlainen lähtivät kotia kohti, mutta me loput jäimme vielä muutamaksi tunniksi. Tosin minä ja aussi lähdimme melkein samaan aikaan etsimään ruokaa sillä välin, kun jenkki jäi hengaamaan berliiniläisten seuraan. Vähän matkan päästä alueen ulkopuolelta löysimme halpaa pitakebabia (4€, ei paha), hotkimme ne, sillä päivän mittaan oli jo ehtinyt tulla nälkä, ja palasimme takaisin festivaalialueelle. Paluumatkan aikana kävi myös ilmi, että meillä on peräkkäisinä päivinä lokakuun alussa synttärit, joten löysin jonkun jonka kanssa juhlia! Festivaalialueelta ostimme vielä puoliksi yhden nutella-banaani-crêpen, joka oli muuten aivan mieletöntä herkkua. Sitten vielä takaisin vanhaan tuttuun Spatenin Biergarteniin, jossa jenkkiystäväisemme odotteli meitä.

Vähän aikaa istuskelimme vielä pöydässä, mutta kellon lähestyessä kuutta aloimme hipumaan kohti päärautatiesemaa. Eiköhän se 6,5 tuntia Oktoberfestiä ollut hyvä päiväsaldo. Päivästä jäi todellä hyvä mieli - vieläpä kun ei tarvinnut ottaa taksia Weilheimista kämpille - ja minulla on vähän sellainen fiilis, että näitä au paireja tulen tapaamaan vielä myöhemminkin. Kertaheitolla unohtui viikolla vaivannut yksinäisyys, kun sain pitää hauskaa uusien kavereiden kanssa. Juuri sitä, mitä olin tältä reissulta eniten odottanut.

-Sini

München ja Oktoberfest

Eka viikko takana! Viime viikolla onkin ollut vähän hiljaista blogin puolella, mutta niin on ollut täällä talon puolellakin. Kaikilla on ollut kova kiire sinne tänne, ja omat päiväni ovatkin kuluneet lähinnä keittiön puolella ja muissa pikkuhommissa. Viikonlopunkin olin lähestulkoon kokonaan yksin talossa. Olen välillä käynyt kylällä kävelemässä, mutta en tunne seutua vielä niin hyvin että pääsisin esimerkiksi liikkumaan autolla lähikaupungeissa.

Mutta niin, kuten sanoinkin, talo oli minua lukuunottamatta tyhjillään koko viikonlopun, joten päätin lähteä lauantaina päiväretkelle Müncheniin. Mitäpä minä olisin täällä itsekseni tehnyt, ja samalle päivälle sattui vieläpä sopivasti Oktoberfestin avajaisparaati. Kaipasin myös kovasti seuraa, joten etsin Facebookin kautta muita au paireja joiden kanssa voisin viettää päivän kaupungissa.

Lähdin siis ajoissa lauantaiaamuna liikkeelle Reichlingista. Otin bussin Weilheimiin ja Weilheimista taas jatkoin junalla Münchenin päärautatieasemalle, jonka lähellä oli sovittu tapaamispaikka. Junani oli kuitenkin tapaamisaikaan nähden puoli tuntia etuajassa, joten ehdin istahtaa kahvilassa hetken aikaa ja katsella ihmisten menoa. Ilmeisen moni oli myös suuntaamassa Oktoberfestille, sillä asema oli täynnä ihmisiä joilla oli sukupuolesta riippuen joko Lederhosenit jalassa tai Dirndl-mekko päällä.

Aikani odoteltuani siirryin tapaamispaikalle, johon meitä au paireja kerääntyi pikkuhiljaa. Alunperin meitä piti kaiketi olla kymmenen luokkaa, mutta lopulta porukassa oli minä mukaan lukien kuusi tyttöä. Kaksi brittiä, yksi jenkki, yksi kreikkalainen, yksi kolumbialainen ja sitten minä. Kun muita ei enää ilmaantunut, lähdimme etsimään sopivaa paikkaa Schwanthalerstraße-kadun varrelta, jota pitkin paraati kulki.

Päivä oli pilvinen, ja kaikkien harmiksi alkoi vieläpä sataa juuri ennen paraatin alkua. Olisin halunnut ottaa paraatista paljon kuvia, mutta suurin osa kuvista näyttääkin tältä:

.....pelkkiä sateenvarjoja. Luovutin siis kuvaamisen suhteen melko pian ja keskityin katsomaan mitä nyt itse sateenvarjojen lomasta pystyin näkemään. Päästyäni hieman paremmalle paikalle yleisön joukossa sain vielä paraatin loppupuolella otettua muutaman kelvollisen kuvan, jotka havainnollistavat paraatin syvintä olemusta.

Vuoroin eri oluttupien kärryjä, vuoroin soittokuntia. Paraati kesti kaikkiaan n. 40 minuuttia.

Paraatin jälkeen lähdimme suuntaamaan itse festivaalialueelle sinne virtaavan väkijoukon perässä. Toiveenamme oli päästä sisään johonkin oluttelttaan, tai edes Biergarteniin (olutteltan ulkopuolinen kattamaton anniskelualue) juomaan niitä kuuluisia ja Oktoberfestille tyypillisiä litran oluttuoppeja, mutta epäonneksemme teltat olivat ehtineet täyttyä heti alussa. Emme viitsineet jäädä jonottamaan tunneiksi sisäänpääsyä, joten kiertelimme sitten festivaalialueella ihan muuten vaan ja aistimme tunnelmaa.

Niin, eiväthän nämä olutteltat mitään telttoja oikeasti ole, vaan väliaikaisia rakennuksia.

Muutaman tunnin kiertelyn jälkeen puolet porukasta jatkoi matkaa muualle, mutta heidän tilalleen tuli yhden au pairin espanjalainen kaveri. Jäljelle jääneellä neljän hengen porukalla kiersimme vielä hetken aluetta, kunnes päätimme lähteä ostamaan jotain juotavaa alueen ulkopuolelta.

Ennen poistumista paikansin kuitenkin alueen reunalta Punaisen Ristin ensiapupisteen, ja koska päivystäjät eivät näyttäneet turhan kiireisiltä, päätin käydä vähän jututtamassa saksalaistovereitani. Kerroin tekeväni Punaisen Ristin päivystyshommia Suomessa ja olevani kiinnostunut jatkamaan järjestön vapaaehtoistoiminnassa myös au pair-vuoteni aikana. Näytin heille myös kuvaa suomalaisestä päivystyspuvusta, joka väreineen ja hopeisine heijastinnauhoineen muistuttaa hyvin paljon saksalaista vastinettaan. Päivystäjät olivat oikein mukavia ja erittäin mielissään suomalaisen kollegansa tapaamisesta, odottivat kovasti näkevänsä minut myös tämän maan päivystäjänä ja sain heiltä muutamia nettiosoitteita joihin tutustua, ja joista voisin löytää hyödyllisiä yhteystietoja. Tapaamisesta jäi hyvä mieli ja jokseenkin kotoisa olo, oli hienoa löytää jotain tuttua ja läheistä tästäkin maasta.

Niin, poistuimme siis alueelta ja asettauduimme läheiseen kahvilaan, jossa joimme omenamehua ja mietimme mitä tekisimme seuraavaksi. Lopulta lähdimme kävelemään keskeisemmille kaduille katselemaan maisemia, ja kävinpä myös Rossmannilla ostamassa hieman kosmetiikkaa (joka on täällä paljon halvempaa kuin Suomessa!). Hauska päivä, mutta tuntien kävely alkoi lopulta väsyttää, ja eihän siihen auta muu kuin lepo ja virvokkeiden nauttiminen.

Me au pairit, ja porukan espanjalainen kaveri taas on kameran takana.

Vaikka ei ollutkaan lähellekään litran tuoppi eikä edes Oktoberfest-alueella, niin kyllä maistui!

Sitten olikin minun aika lähteä junalla takaisin kohti kotikylää. Päivästä jäi hyvä mieli, oli mahtavaa tavata muita au paireja ja saada kavereita. Hyvä mieli vaihtuikin sitten äärimmäiseen ärtymykseen paluumatkalla, kun en meinannut päästä Weilheimista takaisin kämpille. Minulle oli jo perjantaina katsottu netistä yhteydet tämän kylän ja Münchenin välillä, ja netin antamien tietojen mukaan olisin päässyt junalta vielä bussilla takaisin Reichlingiin. No, sitä bussia ei sitten ikinä tullutkaan... Muistin kuitnkin kuinka minulle oli mainittu että bussiyhteyksien puuttuessa myös taksillä pääsisin Weilheimista takaisin, mutta taksinkin saaminen osoittautui odotettua haastavammaksi tehtäväksi. Asemalle ei tullut vapaita takseja, sitten yritin soittamalla tilata taksia, sanoivat kestävän puoli tuntia, mutta 40 minuutin päästä odotin edelleen asemalla. Soitin taksifirmaan takaisin, selitän tilannetta englanniksi (virhe!), vastaus on "no no understand" ja ennen kuin saan edes yritettyä selittää samaa saksaksi, minulle lyödään luuri korvaan. Juu että se siitä saksalaisesta järjestelmällisyydestä, lähdin sitten katsomaan josko lähistöltä löytyisi parempaa taksinhakupaikkaa, kuten hotellia tai ravintolaa, koska asemalla oli hieman ruuhkaisaa (enkä ollut aivan varma oliko joku huomaamattani nyysinyt taksini nenäni edestä). Mitään en kuitenkaan vieraasta kaupungista löytänyt, ja palasin asemalle. Yritin vielä kertaallen soittaa taksia, tällä kertaa saksaksi, useasta eri taksifirmasta, mutta yyyyyh, enhän minä ymmärtänyt mitä minulle puhelimessa sanottiin.

Lopulta siinä äärimmäisen ärsytyksen ja väsymyksen keskellä vanhempi saksalainen pariskunta tuli tarjoamaan minulle apua, ja jotakuinkin sain vielä selitettyä heille tilanteeni kolmen saksankurssin taidoillani. Sanaa vaan toisen perään, kielioppi on snobien hienostelua! Viimein pariskunnalle tuli taksi, he selittivät tilanteeni taksikuskille, ja 1.5 tunnin asemalla odottelun jälkeen pääsin vihdoin kohti Reichlingia. Sitten vain omaan huoneeseen peiton alle lämpimään nukkumaan, oli pitkä ja uuvuttava päivä takana.

Niin paljon kuin tämä taksiepisodi ärsyttikin kyseisellä hetkellä, näin jälkeenpäin ajateltuna selvisin siitä ihan hyvin. Ainakin huomasin, kuinka vähäisellä kielitaidolla sitä pärjääkään epätoivon hetkillä. Jutustelin taksikuskinkin kanssa niitä näitä matkan aikana, ja perillä matkan loppusumma pyöristettiin vielä kahdella eurolla alaspäin. Sain tästä kokemuksesta enemmän varmuutta ja rohkeutta saksan puhumiseen, kun tajusin tulevani ymmärretyksi. Niin, ja tulipahan kokemuksen lisäksi myös hyvä tarina kerrottavaksi.

Sunnuntai menikin sitten kämpillä chillaillessa, täällä kun ei oikein mikään ole auki sunnuntaisin, edes isoissa kaupungeissa. Sain siis hyvällä omatunnolla laiskotella ja palautua lauantain tapahtumista Haribon nallekarkkeja mutustaen.

-Sini

Kohteessa

Täällä sitä nyt ollaan Saksassa! Eilinen päivä menikin käytännössä kokonaisuudessaan matkustaessa. Aamulla kymmenen aikaa lähdettiin äitin ja siskon kanssa ajamaan kohti lentokenttää. Tunnelma oli hieman haikea, ja siinä viimeisiä tuttuja ihmisiä hyvästellessä tuli taas se tunne että kevään lopulle on mielettömän pitkä aika. Olin suuntaamassa paikkaan, jossa minulla ei ole yhtään tuttua ihmistä.

Lensin perheen nuorimman teinin kanssa Helsingistä Kööpenhaminan kautta Müncheniin. Lennot ja vaihto meni mukavasti jutustellessa, Kööpenhaminassakaan ei ollut kiire, vaan ehdimme myös hieman katsastaa terminaalin kauppoja ja kahviloita. Müncheniin saavuttua pitikin sitten odotella vähän kauemmin, että muiden samana päivänä Suomesta saapuvien perheenjäsenten lennot saapuisivat.

Kun saimme seuraavalla lennolla laukkuvahdin, lähdimme perheen nuorimman ja vanhimman (joka oli yllättäen tullut kentälle vastaan) teinin kanssa käymään lentokentän vieressä sijaitsevassa Besucher Parkissa, joka on eräänlainen pieni teema- ja näköalapuisto. Puistosta löytyy muun muassa vanhoja lentokoneita, leikkipaikka ja näköalakukkula.

Näköalakukkulalta näki suunnilleen koko lentokentän alueen, mukaanlukien kiitoradat. Jonkun aikaa menikin ihan vain katsellessa lentoon lähteviä sekä laskeutuvia lentokoneita.

Münchenin lentokenttä

Besucher Parkista kävelimme takaisin lentokentälle ollaksemme vastassa vielä päivän saapujaa, ja kun kaikki olivat kyydissä, siirryimme tänne Reichlingin kylään. Kyllä siinä vaiheessa jo väsyttikin, kun oli koko päivä matkustamista takana, joten ei muuta kuin asettautumaan omaan huoneeseen ja nukkumaan!

Tänään taas on ollut jonkin verran perhedytystä tehtäviin sekä autolla ajamiseen. Yksi tehtäväni on kuskata lapsia harrastuksiin ja treeneihin, joten on hyvä oppia tuntemaan seudun reittejä. Saksassa liikenne on jotakuinkin samanlaista kuin Suomessa lukuunottamatta muutamia nopeusrajoituksia, mutta suurin mutos kokikin autoa itseä:

BOOM! Tällainen auto on au pairin käytössä! Muutos on suuri (kirjaimellisesti ottaen) verrattuna pikku-Toyotaan ja Citroëniin joilla olen tottunut kotona ajamaan, ja nyt sitten pitikin hypätä tila-auton rattiin. Koosta huolimatta ajaminen sujui ihan hyvin, mitä nyt Landsbergissä onnistuin hieman naarmuttamaan toista sivupeiliä tiukassa mutkassa parkkihalliin ajettaessa. No, sellaista sattuu, eikä kukaan vaikuttanut erityisen vihaiselta. Katsotaan nyt mitä asialle tehdään, pitää oppia ainakin hahmottamaan ison auton koko paremmin.

Huoneesta vielä sen verran, että se on oikein viihtyisä, ja minulla on myös oma kylpyhuone käytössäni. Huone sijaitsee talon pohjakerroksessa, täältä löytyy sänky, pöytä ja kaksi vaatekaappia, ja ikkunasta on nätit näkymät.

Juu, eipä tässä muuta.

-Sini

Huomenna lähtö!

Hui sentään! Näin pitkälle pitikin odotella, että se lähdön tunne oikeasti iski. Huomenna tähän aikaan olenkin aivan eri maisemissa.

Viikonloppu kului valmisteluja tehdessä. Sain vihdoin tehtyä Kelaan väliaikaisen muuttoilmoituksen (joka oli ollut tehtävälistalla ehkä pari viikkoa) ja aloitin pakkaamisen hyvissä ajoin lauantaina. Kankean alun jälkeen pääsin vauhtiin:

Pakaaminen kauhistutti jo ollessaan pelkällä ajatuksen tasolla, sillä jo tavallisille lomamatkoille pakkaaminen on välillä tuottanut suurta vaivaa. Nyt pitikin sitten pakata ihan kaikkea aina perusvaatteista toppatakkiin asti. Hämmennyin myös tajutessani että minun täytyy tosiaan pakata myös useampi yöpuku mukaan... Varmistin isäntäperheeltä, ettei minun tarvitse ottaa omia pyyhkeitä tai lakanoita mukaan, ja kosmetiikassa päätin säästää laukkukiloja. Tiedän että kosmetiikka on Saksassa selkeästi halvempaa kuin Suomessa, joten shampoita ja muita en täältä raahaa mukaani!

Kissani olisi myös halunnut mukaan, mutta kai joudun jättämään se Suomeen...

Sain pakattua lauantaina suurimman osan tavaroista, sekä mietittyä suunnilleen mitä vielä puuttuu. Kaikkea ei mitenkään pysty (tai ainakaan kannata yrittää) pakata yhdessä päivässä, joten päätin jättää loput urakasta sunnuntaille. Illalla vielä pari kaveria tuli käymään, vietimme nachomässäjäisiä ja nauroimme katketaksemme. Illalta kertyi huikeaa kuvamateriaalia, jonka pariin voin koti-ikävän iskiessä palata (ja tajuta että ehkä on parempi olla Saksassa :D).

Juttujen tason voisi tiivistää tähän kuvaan.

Niin, loput paikkailut jäikin siis sunnuntaille, mutta aikalailla ongelmitta, sillä suunnitelma oli jo valmiina. Aiemmin oli tosiaan laukun kilot huolettaneet, mutta kun välipunnituksessa vaaka näytti laukulle painoa 18.4kg, oli yksi huoli poissa. Varaa siis oli reilusti, kun 23kg oli rajoitus!

Piipahdimme päivällä vielä tätini perheen luona kyläilemässä, siitä suoraan vielä mummolassa, ja kotiin palatessa kello näyttikin melkein kymmentä illalla. Pikapaniikkipakkaukset vielä ja ihan viimeiset tavarat kasaan ja nyt vaikuttaisi viimein valmiilta! Laukun kilot eivät ole vieläkään erityinen huolenaihe, mutta sitten ilmenikin toinen ongelma:

...miten ihmeessä saan laukun kiinni?

Se on kuitenkin aamun ongelma, nyt nukkumaan, sillä huomenna ollaankin koko päivä jännän äärellä.

-Sini

Mitä tänne jää: Punainen Risti

Tästä aiheesta voisin kirjoittaa vaikka kuinka paljon! Vaikka aihe ei sinänsä liity millään tavalla au pairina olemiseen, pyörii se kuitenkin ajatuksissani usein. Tämän blogitekstin perimmäinen syy onkin puhdas halu kirjoittaa omista mietteistäni.

Yksi asia jota tiedän tulevani kaipaamaan eniten on rakas harratukseni. Olen kokeillut kaikenlaisia urheilulajeja, parhaimmillani jaksoin yhtä lajia pari vuotta, mutta tämän harrastuksen parissa vuosia on kulunut jo viisi eikä kyllästyminen ole lähelläkään. Tämä harrastus tarjoaa jatkuvasti uusia haasteita, ja sen mukana ajaudun mitä kummallisimpiin paikkoihin ja tilanteisiin. Mikään ei ole antanut minulle enemmän itsevarmuutta tai hyvää mieltä pahan päivän keskellä kuten harrastukseni.

Ja se harrastus on Punaisen Ristin vapaaehtoistoiminta.

Kaikki alkoi vuonna 2009. Olin kyllästynyt tanssiharrastukseen, sillä ryhmässä olleet kaverini olivat lopettaneet tanssitunneilla käymisen. Olin vailla uutta harrastusta, ja muistin erään kaverini yrittäneen houkutella minua aiemmin liittymään Punaisen Ristin nuorisoryhmään. Niinpä päädyin syyskuisena keskiviikkoiltana keskelle ensiavun maailmaa ja seitsemän nuoren joukkoa, joka oli ollut yhdessä jo vuosia ennen liittymistäni. Niinkin tiiviiseen ryhmään liittymisessä oli omat alkukankeutensa - johtuen ehkä osittain omasta ujoudestanikin - mutta aina koin olevani tervetullut ja vähitellen aloin myös itse kokea kuuluvani joukkoon.

Niin, viiden vuoden ajan keskiviikkoiltani ovat kuluneet siinä samaisessa ryhmässä. Ryhmän kokoonpano on pysynyt lähes muuttumattomana kaikki nämä vuodet, ja se on yksi syy, miksi kaikki ovat toisilleen niin läheisiä. Ryhmämme on joukko hyvin samankaltaisen ajatusmaailman omaavia ihmisiä, jotka ovat myös sopivan vinksahtaneita ja hulluja pysymään mukana Punaisen Ristin toiminnassa. Jostain myös huokuu sellainen tunne, että ryhmä on kaikille meille mielettömän tärkeä. Yhtenä ryhmänä olemme ryhmäiltojen lisäksi reissanneet Punaisen Ristin tapahtumissa pitkin Suomea: Nuorten vuosikokouksessa Oulussa, tutustumisretkellä Kalkussa, ensiapukisoissa Lahdessa ja Savonlinnassa, sekä virkistysristeilyllä Tukholmassa. Ja kuinka hienoja muistoja jokaiselta reissulta onkaan!

Mutta ei siinä vielä kaikki! Kuten aiemmin mainitsin, Punaisen Ristin toiminta tarjoaa jatkuvasti uusia haasteita. Neljän nuorisoryhmävuoden jälkeen totesin että on aika viedä harrastukseni seuraavalle tasolle. Rupesin ohjaamaan Reddie Kids -ryhmää, joka on ala-asteikäisten ensiapukerho. Tuntui hienolta olla ensiavussa tasolla, jolla saatoin alkaa opettamaan tietoja ja taitoja muille, ja vähintään yhtä hienolta tuntui nähdä oppien menevän perille. Kerhon ohjaaminen sai minut myös abivuoden aikana ollessani useasti hermoromahduksen partaalla unohtamaan hetkeksi kaiken stressin ja pahan olon. Eilen kun viimeisen kerran ohjasin kerhoa ennen lähtöäni, oli yksi kerholainen jopa tehnyt minulle kortin. Luettuani kyseisestä kortista lauseet "Olen oppinut vaikka mitä sinulta. Kiitos siitä." tiesin, että olen saanut aikaan jotain hyödyllistä. Olen opettanut tärkeitä taitoja eteenpäin.

Ja tärkeistä taidoistahan on suurin ilo silloin, kun niitä pääsee käyttämään, joten oli aika kohdata taas uusi haaste ja pitkäaikainen tavoitteeni: Viime keväänä hoidin viimein pois alta EA1- ja EA2-kurssit, ja pääsin lopultakin aloittamaan ensiapupäivystäjäharjoittelijana. Päivystäjiä voi bongata isoissa yleisötapahtumissa valvomassa tapahtuman kävijoiden hyvinvointia ja antamassa tarvittavaa ja asianmukaista ensiapua. Oikean päivystäjän ja harjoittelijan ero on lähinnä siinä, että harjoittelijan mukana täytyy aina olla kokeneempi päivystäjä ja harkkarilla ei ole ristiä punaisen liivin selässä. Vetäessään punaisen päivystysasun ylleen voi oikein tuntea parantuneen ryhdin ja muuttuneen asenteen, sekä tietää olevansa tärkeä. Päivystyspuku antaa aivan uudenlaista voimaa ja kasoittain itsevarmuutta.

Päivystyshommat osittain myös pelastivat kuluneen kesäni. Olin vailla kesätöitä, rahatilanne ei sallinut kesäistä reilireissua, ja hajasijoitetut ajotunnit sitoivat minut tiukasti pääkaupunkiseudulle. Kirosin ajokortittomuutta, elin pienellä budjetilla vailla mahdollisuutta vetäytyä pitkiksi ajoiksi mökkeilemään, kunnes päätin ruveta viihdyttämään itseäni ravaamalla päivystäjänä pääkaupunkiseudun urheilukilpailuissa, messuilla, konserteissa ja festareilla. Tapasin jatkuvasti uusia ihmisiä, ja vaikka olenkin päivystäjien ikäjakauman nuorimmasta ääripäästä, muutamista naamoista ehti muodostua myös hyviä kavereita. Pääsin todella harjoittelemaan ensiapua tositilanteissa ja sain valtavasti tukea muilta päivystäjiltä. Muut katsoivat perääni, mutta taitoihini myös luotettiin paljon, ja ennen kaikkea minun haluttiin koko ajan oppivan lisää ja kehittyvän. Nappasipa joku ystävällisesti minut myös silloin tällöin jalkapartioon kiertämään ympäri tapahtuma-aluetta. Ja saihan sitä silloin nauttia ympäröivästä tapahtumastakin. Tämä päivystäjä pääsikin katsomaan muun muassa Jukka Poikaa, Happoradiota, FC Barcelonaa ja kahta Cheekin stadionkeikkaa töiden oheessa!

Tällasta Cheekin ekalla stadionkeikalla, partiossa D-katsomossa.

Päivystystöiden perustuessa vapaaehtoisuuteen ei ensiavun antaminen tuo minulle pennin hyrrää taskuun, mutta saan siitä kaikesta jotain jännää energiaa irti. Joskus, kun esimerkiksi pitää oksennuskippoa jonkun naaman edessä tai seisoo päivystämässä kaatosateessa, ja kaikki tämä palkatta, sitä pysähtyy hetkeksi kyseenalaistamaan omaa mielenterveyttään. Lopulta ei voi muuta kuin nauraa itselleen, sillä fiilis on jostain kumman syystä silti niin hieno että tietää tekevänsä saman vaikka sata kertaa uudelleen jos tarvitsee. On vain käsittämättömän hieno tunne tietää voivansa auttaa.

Vähän aikaa sitten olin päivystämässä messuilla, joilla esiintyi vanhan tanssikouluni oppilaita. En ollut enää yksi heistä, mutta olin juuri siellä missä minun oli paras olla. Ajattelin harrastuksiani koskeneita päätöksiäni, enkä olisi voinut olla paljon tyytyväisempi.

Läksärimässäjäisiä nuorisoryhmässä, tais mutakakku maistua muillekin :)

Se kaukainen syyskuun ilta vuonna 2009 kun aloitin nuorisoryhmässä oli se hetki, jona annoin tälle toiminnalle pikkusormen, mutta jolla on lopulta ollut äärimmäisen suuri vaikutus elämääni ja identiteettiini. Niin suuri, että tuntuu kuin jättäisin osan itsestäni Suomeen. Saatuani viikonloppuna oikean päivystäjän oikeudet ja tänään vietettyäni ryhmässä läksiäisiä tuntuu oudolta jättää edes väliaikaisesti taakse tuttu nuorisoryhmä ja kaikki uudet ihmiset joita on oppinut päivystyksissä tuntemaan, vaikka tiedänkin etteivät ne mihinkään katoa. Tämä järjestö jatkaa kyllä pyörimistä omalla paikallaan, ja minulla on aina paikka johon olen tervetullut. Eikä minun todellisuudessa tarvitse kokonaan toiminnasta vieroittua, sillä löytyyhän Punainen Risti Saksastakin!

Vihdoin luvalla risti selässä!

Olen antanut Punaiselle Ristille paljon omaa aikaani ja työpanostani, mutta saanut takaisin jotain paljon rahaa parempaa. Ystäviä, erikoistaitoja, ainutkertaisia kokemuksia ja onnen aineksia. Tämä on se "mun juttu".

Minun ei tarvitse hankkia elämää, minulla on sellainen jo.

-Sini

Viikko lähtöön!

Vähiin käy aika Suomessa, ja viikon päästä sitä ollaankin ihan erilasissa maisemissa. Fiilis on tällä hetkellä vähän hassu. Pitkään oli sellainen tunne että kaikki muut panikoivat lähtöäni enemmän kuin minä itse, mutta nyt kun aikaa ei enää ole loputtomiin jäljellä, alkaa lähtö tuntua myös itsestäni todellisemmalta. Hurjinta on ehkä ollut sanoa kavereille ja sukulaisille heippaa ja moikkaa, "nähdään ensi kesänä" sun muuta samanlaista, sillä kaikki tosiaan jäävät pitkäksi aikaa taakse.

Päälimmäisenä tunteena on kuitenkin innostus. Olen jo pitkään odottanut maisemanvaihdosta, ja ulkomaat ovat aina kiehtoneet minua. Vaikka välillä jännittääkin, miten asiat sujuvat uudessa ympäristössä, tiedän olevani menossa oikeaan suuntaan. Sopivin väliajoin joku myös muistuttaa, kuinka ainutlaatuinen kokemus minulla on edessä, ja mahdollisuus joka ei edes tarjoudu kaikille. Nyt pitää keskittyä ajattelemaan, mitä kaikkea Saksassa odottaa, sen sijaan että miettisin, mitä jää tänne Suomeen. Kaivata saa, mutta kaipuu ei saa estää ottamasta kaikkea iloa irti uudesta.

Ja oikeasti maailmakin on kovin pieni nykyään. Yhteyttä ihmisiin on helppo pitää Facebookin, Skypen ja muun sosiaalisen median kautta, joten kaikki ne Suomeen jäävät kaverit ja sukulaisetkin ovat yllättävän lähellä. Olenpa luvannut myös vähän jokaiselle tutulle ja puolitutulle lähettää postikortteja osoitetta vastaan (Kortteihin ja postimerkkeihin taitaakin sitten kaikki taskurahat kulua). Eikä kukaan minua unohda sillä aikaa kun olen poissa, turha huoli!

Kunhan arki rupeaa Saksassa pyörimään kunnolla niin eiköhän se aika kulu hujauksessa - niin hyvässä kuin pahassa.

Näihin tunnelmiin.

-Sini

Hakuprosessista

....koska kaikki au pairit joutuvat käymään sen läpi eikä hakeminen ole aina kivaa. Minäkään en päätynyt Saksaan erityisen suoraa tietä.

Hakuväyliähän on monia, ja au pairiksi voi hakea eri järjestöjen kautta, tai etsiä perheen omatoimisesti. Itselleni oli selvää heti alusta alkaen, että en hae minkään järjestön kautta. Järjestöistä on tietysti suuri apu erinäisten järjestelyjen hoitamisessa. Tuleva au pair haastatellaan ja hänelle etsitään useampi mahdollinen perhe, autetaan vakuutusasioissa ynnä muussa sellaisessa. Joskus järjestön kautta hakeminen on jopa välttämätöntä, sillä käsittääkseni esimerkiksi Yhdysvaltoihin ei pääse au pairiksi muuten kuin järjestön kautta (tai ainakin muistan lukeneeni niin jostain?). Au pair-järejstöjen palveluilla on kuitenkin hintansa, joka on kohdemaasta ja järjestöstä riippuen 350-600€ välillä. Koska en ollut suuntaamassa Yhdysvaltoihin, en halunnut (eikä köyhällä työttömällä opiskelijalla ollut varaa) maksaa yhdellekään järjestölle hommasta, jonka pystyisin hoitamaan itsekin.

Aloitin haun toukokuussa ylioppilaskirjoitusteni jälkeen (kyllä, ylppärit toukokuussa koska IB-tutkinto) tavoitteena löytää sopiva perhe kesän aikana. Aluksi hämmennyin kovasti au pair-sivustojen valikoimasta, ja käännyinkin melko pian tätini puoleen. Hänellä on ollut aikanaan au paireja ja ajattelin hänen osaavan auttaa. No, päädyinkin sitten tätini avustuksella hakemaan paikkaa Shanghaissa asuvista suomalaisperheistä Facebookin kautta. Pari viikkoa meni ennen kuin minuun otettiin yhteyttä, kävin Helsingissä haastattelussakin, perhe vaikutti oikein lupaavalta ja Shanghain valot hohtivat jo silmissä. Perheen työkuviot muuttuivat kuitenkin yllättäen, eikä kyseisessä tilanteessa lopulta kannattanutkaan palkata au pairia. Ymmärsin tilanteen, enkä ollut pahoillani, sillä peruuntuminen ei johtunut minusta. Hakuvaiheen opetus: ota ihmeessä kaikki mahdolliset hyödyt irti ulkomaiden kontakteista.

Oli heinäkuu, ja palasin au pair-sivustojen pariin. Googlailin vähän muiden ihmisten kokemuksia ja päädyin luomaan profiinin Au Pair World -sivustolle. Kyseinen sivusto on mielestäni asiallinen ja ilmeisen käytetty sekä au pairien että perheiden keskuudessa. Profiiliin au pair voi määritellä maksimissaan viisi maata, joista hakee perhettä. Aloitin hakemaan paikkaa Irlannista, koska vuosi sitten olin siellä kansainvälisellä leirillä ja ihastuin maahan täysin. Lähetin itse hakemuksia useaan perheeseen - tuloksetta - kunnes eräs perhe otti minuun yhteyttä. Hyvin nopeasti oli Skype-haastattelukin sovittu. Haastattelussa perhe vakuutteli minulle, että olen heidän ykkösvaihtoehtonsa ja että he haluaisivat minut kovasti au pairikseen. Halusivat antaa minulle myös muutaman päivän miettimisaikaa, jotta olisin varma päätöksestäni. Homma tuntui jo omaa varmistustani vaille aivan selvältä, kunnes sitten päivänä jona minun oli tarkoitus vahvistaa pesti perhe ilmoittikin valinneensa toisen ehdokkaan johon he olivat olleet yhteydessä. Pettymys oli suuri, sillä olin saanut haastattelussa käsityksen, että paikka on jo lähes luvattu minulle. En vieläkään tiedä, mikä perheen päätökseen lopulta vaikutti, enkä suutuksissani myöskään kysynyt.

Tässä vaiheessa olin jo niin turhautunut hakemusten lähettelyyn ja kielteisiin vastauksiin että meinasin lopettaa hakemisen kokonaan ja aloittaa työnhaun Suomessa. Pidin pienen tauon, jonka aikana mietin, miksi halusinkaan au pairiksi. Halusin maailmalle. Halusin tehdä jotain aivan uutta. Niin vähän kuin haun jatkaminen huvittikin, laajensin hakua Saksaan. Hain edelleen Au Pair Worldin kautta, ja lähetinpä yhden hakemuksen myös Hoitopaikka.net -sivustolta löytämäni ilmoituksen osoitteeseen. Yhteen hakemukseen vastattiin, mutta perhe ei jatkanut viestittelyä. Eräänä päivänä sitten kirjauduin Au Pair Worldiin, ja minua odotti viesti suomalaisperheeltä. Homma mietitytti alkuun hieman, sillä perheen kaikki kolme lasta olivat teinejä. Yleensähän au pairit hoitavat pieniä lapsia. Päätin kuitenkin vastata yhteydenottoon, sillä erilainen ei välttämättä tarkoittaisi huonoa vaihtoehtoa. Sovimme perheen kanssa puhelinhaastattelun, kaiki näytti jällen lupaavalta, mutta olin varovainen etten innostuisi liikaa. Kaikki päättyi kuitenkin tällä kertaa hyvin ja perhe valitsi minut au pairikseen.

Jos tästä kaikesta viisastuneena pitäisi antaa ohjeita itsenäiseen au pair-paikan hakuun, haluaisin toiselle hakijalle sanoa että:

1. Aloita haku ajoissa! Sopiva perhe voi kyllä löytyä nopeastikin, mutta useimmiten hakiessa kaikki ei mene ihan putkeen.
2. Lähetä paljon hakemuksia, sillä silloin sinulla on myös paljon vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia.
3. Panosta profiiliin. Myös perheet selaavat au pairien profiileja, ja huolellisesti laadittu profiili antaa paljon vakuuttavamman kuvan kuin viidessä minuutissa nopeasti kyhätty sekasotku.
4. Ole joustava hakuehdoissa. Saatat joutua muuttamaan suunnitelmiasi jossain vaiheessa, esimerkiksi juuri kohdemaan suhteen.
5. Ja kun kaikki menee pieleen eivätkä asiat tunnu etenevän, yritä välttää turhautumista!

Onnea tuleville au paireille hakuprosessiin!

-Sini

Valmisteluja

Asiat etenevät mutta paljon on vielä tehtävää!

Yksi tärkeimmistä asioista au pairiksi lähtiessä on tietysti matkavakuutus. Reissussa voi sattua kaikenlaista aina tavaroiden katoamisesta sairaalareissuihin, ja kyseisistä yllätyksistä voi helposti tulla isokin lasku, puhumattakaan sairaankuljetuslennoista tai muusta vähän isommasta. Jotta onnettomuuden sattuessa ei tarvitse etsiä rahaa omista ja sukulaisten taskuista, matkavakuutus on äärimmäisen kiva kaveri. Niinhän se eräs mainoskin sanoo että väärässä paikassa säästäminen ei kannata!

Kipin kapin vakuutusyhtiön juttusille siis! Kaikilla vakuutusyhtiöillä taitaa olla tarjolla matkavakutuksia, jotka kattavat suunnilleen samanlaisia vahinkoja ja summia, joten matkavakuutus pitäisi olla helppoa hommata esimerkiksi siitä yhtiöstä mistä ne kaikki muutkin omat tai perheen vakuutukset on hommattu. Itselläni on ennestään olemassa tavallinen matkavakuutus, joka on voimassa maksimissaan kolme kuukautta ulkomaille lähdöstä, mutta luonnollisesti tavallinen vakuutus ei riitä tässä tilanteessa. Matkavakutukseeni täytyi ottaa jatkoa, joka kattaa kolmen kuukauden yli menevän ajan. Jos syystä tai toisesta päädyn palaamaan Suomeen suunniteltua aiemmin, saa vakuutusyhtiöltä hyvitystä käyttämättömästä vakuutusajasta. EU- ja Eta-maiden sekä Sveitsin alueella oleskelevien kannattaa myös hankkia Eurooppalainen sairaanhoitokortti (löytyy!) joka oikeuttaa tarvittavaan sairaanhoitoon äkillisissä sairastapauksissa. Kortti on ilmainen ja voimassa muistaakseni kaksi vuotta kerrallaan. Eurooppalainen sairaanhoitokortti ei kuitenkaan korvaa asianmukaista matkavakuutusta, joka kattaa myös sairaanhoidon ulkopuolisia kuluja! Paras turva matkaajalle syntyy kortin ja vakuutuksen yhdistelmästä.

Isäntäperheeni muistutti myös, että minun tulee tehdä Kelaan väliaikainen muuttoilmoitus pysyäkseni Suomen sosiaaliturvan piirissä. Kyseinen ilmoitus taitaakin olla seuraavia asioita tehtävälistallani. Väliaikainen muutto tarkoittaa alle vuoden oleskelua ulkomailla esimerkiksi opiskelun, työnteon tai jonkun muun syyn merkeissä. Ilmoituksen voi tehdä netissä Kelan sivuilla tai postittamalla asianmukaisen lomakkeen Kelan toimistoon.

Virallisista valmisteluista myös Ulkoministeriöön tehtävä matkustusilmoitus voi olla hyvä tehdä, erityisesti jos lähtee hieman eksoottisempaan kohdemaahan oleilemaan. Ilmoitukseen annetaan muutamat yheystiedot, joilla ministeriö saa yhteyden esimerkiksi kriisitilanteen tai katastrofin sattuessa kohteen alueelle.

Huh huh, tulipas tästä nyt virallista! Yhtä tärkeitä lähtövalmisteluja ovat tietysti myös lentojen varaaminen (tehty) ja tietysti itse pakkaaminen (kauhistuttaa jo valmiiksi). Tarpeeksi iso matkalaukku mukaan ja käsimatkatavarakilot kannattaa ehdottomasti hyödyntää. Pakkaamisurakasta kirjoittelen myöhemmin lisää, kunhan siihen asti pääsen. Lähtöön on kuitenkin vielä kaksi viikkoa, joten laukku pysyy toistaiseksi varastossa!

-Sini