Yksi asia jota tiedän tulevani kaipaamaan eniten on rakas harratukseni. Olen kokeillut kaikenlaisia urheilulajeja, parhaimmillani jaksoin yhtä lajia pari vuotta, mutta tämän harrastuksen parissa vuosia on kulunut jo viisi eikä kyllästyminen ole lähelläkään. Tämä harrastus tarjoaa jatkuvasti uusia haasteita, ja sen mukana ajaudun mitä kummallisimpiin paikkoihin ja tilanteisiin. Mikään ei ole antanut minulle enemmän itsevarmuutta tai hyvää mieltä pahan päivän keskellä kuten harrastukseni.
Ja se harrastus on Punaisen Ristin vapaaehtoistoiminta.
Kaikki alkoi vuonna 2009. Olin kyllästynyt tanssiharrastukseen, sillä ryhmässä olleet kaverini olivat lopettaneet tanssitunneilla käymisen. Olin vailla uutta harrastusta, ja muistin erään kaverini yrittäneen houkutella minua aiemmin liittymään Punaisen Ristin nuorisoryhmään. Niinpä päädyin syyskuisena keskiviikkoiltana keskelle ensiavun maailmaa ja seitsemän nuoren joukkoa, joka oli ollut yhdessä jo vuosia ennen liittymistäni. Niinkin tiiviiseen ryhmään liittymisessä oli omat alkukankeutensa - johtuen ehkä osittain omasta ujoudestanikin - mutta aina koin olevani tervetullut ja vähitellen aloin myös itse kokea kuuluvani joukkoon.
Niin, viiden vuoden ajan keskiviikkoiltani ovat kuluneet siinä samaisessa ryhmässä. Ryhmän kokoonpano on pysynyt lähes muuttumattomana kaikki nämä vuodet, ja se on yksi syy, miksi kaikki ovat toisilleen niin läheisiä. Ryhmämme on joukko hyvin samankaltaisen ajatusmaailman omaavia ihmisiä, jotka ovat myös sopivan vinksahtaneita ja hulluja pysymään mukana Punaisen Ristin toiminnassa. Jostain myös huokuu sellainen tunne, että ryhmä on kaikille meille mielettömän tärkeä. Yhtenä ryhmänä olemme ryhmäiltojen lisäksi reissanneet Punaisen Ristin tapahtumissa pitkin Suomea: Nuorten vuosikokouksessa Oulussa, tutustumisretkellä Kalkussa, ensiapukisoissa Lahdessa ja Savonlinnassa, sekä virkistysristeilyllä Tukholmassa. Ja kuinka hienoja muistoja jokaiselta reissulta onkaan!
Mutta ei siinä vielä kaikki! Kuten aiemmin mainitsin, Punaisen Ristin toiminta tarjoaa jatkuvasti uusia haasteita. Neljän nuorisoryhmävuoden jälkeen totesin että on aika viedä harrastukseni seuraavalle tasolle. Rupesin ohjaamaan Reddie Kids -ryhmää, joka on ala-asteikäisten ensiapukerho. Tuntui hienolta olla ensiavussa tasolla, jolla saatoin alkaa opettamaan tietoja ja taitoja muille, ja vähintään yhtä hienolta tuntui nähdä oppien menevän perille. Kerhon ohjaaminen sai minut myös abivuoden aikana ollessani useasti hermoromahduksen partaalla unohtamaan hetkeksi kaiken stressin ja pahan olon. Eilen kun viimeisen kerran ohjasin kerhoa ennen lähtöäni, oli yksi kerholainen jopa tehnyt minulle kortin. Luettuani kyseisestä kortista lauseet "Olen oppinut vaikka mitä sinulta. Kiitos siitä." tiesin, että olen saanut aikaan jotain hyödyllistä. Olen opettanut tärkeitä taitoja eteenpäin.
Ja tärkeistä taidoistahan on suurin ilo silloin, kun niitä pääsee käyttämään, joten oli aika kohdata taas uusi haaste ja pitkäaikainen tavoitteeni: Viime keväänä hoidin viimein pois alta EA1- ja EA2-kurssit, ja pääsin lopultakin aloittamaan ensiapupäivystäjäharjoittelijana. Päivystäjiä voi bongata isoissa yleisötapahtumissa valvomassa tapahtuman kävijoiden hyvinvointia ja antamassa tarvittavaa ja asianmukaista ensiapua. Oikean päivystäjän ja harjoittelijan ero on lähinnä siinä, että harjoittelijan mukana täytyy aina olla kokeneempi päivystäjä ja harkkarilla ei ole ristiä punaisen liivin selässä. Vetäessään punaisen päivystysasun ylleen voi oikein tuntea parantuneen ryhdin ja muuttuneen asenteen, sekä tietää olevansa tärkeä. Päivystyspuku antaa aivan uudenlaista voimaa ja kasoittain itsevarmuutta.
Päivystyshommat osittain myös pelastivat kuluneen kesäni. Olin vailla kesätöitä, rahatilanne ei sallinut kesäistä reilireissua, ja hajasijoitetut ajotunnit sitoivat minut tiukasti pääkaupunkiseudulle. Kirosin ajokortittomuutta, elin pienellä budjetilla vailla mahdollisuutta vetäytyä pitkiksi ajoiksi mökkeilemään, kunnes päätin ruveta viihdyttämään itseäni ravaamalla päivystäjänä pääkaupunkiseudun urheilukilpailuissa, messuilla, konserteissa ja festareilla. Tapasin jatkuvasti uusia ihmisiä, ja vaikka olenkin päivystäjien ikäjakauman nuorimmasta ääripäästä, muutamista naamoista ehti muodostua myös hyviä kavereita. Pääsin todella harjoittelemaan ensiapua tositilanteissa ja sain valtavasti tukea muilta päivystäjiltä. Muut katsoivat perääni, mutta taitoihini myös luotettiin paljon, ja ennen kaikkea minun haluttiin koko ajan oppivan lisää ja kehittyvän. Nappasipa joku ystävällisesti minut myös silloin tällöin jalkapartioon kiertämään ympäri tapahtuma-aluetta. Ja saihan sitä silloin nauttia ympäröivästä tapahtumastakin. Tämä päivystäjä pääsikin katsomaan muun muassa Jukka Poikaa, Happoradiota, FC Barcelonaa ja kahta Cheekin stadionkeikkaa töiden oheessa!
Päivystystöiden perustuessa vapaaehtoisuuteen ei ensiavun antaminen tuo minulle pennin hyrrää taskuun, mutta saan siitä kaikesta jotain jännää energiaa irti. Joskus, kun esimerkiksi pitää oksennuskippoa jonkun naaman edessä tai seisoo päivystämässä kaatosateessa, ja kaikki tämä palkatta, sitä pysähtyy hetkeksi kyseenalaistamaan omaa mielenterveyttään. Lopulta ei voi muuta kuin nauraa itselleen, sillä fiilis on jostain kumman syystä silti niin hieno että tietää tekevänsä saman vaikka sata kertaa uudelleen jos tarvitsee. On vain käsittämättömän hieno tunne tietää voivansa auttaa.
Vähän aikaa sitten olin päivystämässä messuilla, joilla esiintyi vanhan tanssikouluni oppilaita. En ollut enää yksi heistä, mutta olin juuri siellä missä minun oli paras olla. Ajattelin harrastuksiani koskeneita päätöksiäni, enkä olisi voinut olla paljon tyytyväisempi.
Se kaukainen syyskuun ilta vuonna 2009 kun aloitin nuorisoryhmässä oli se hetki, jona annoin tälle toiminnalle pikkusormen, mutta jolla on lopulta ollut äärimmäisen suuri vaikutus elämääni ja identiteettiini. Niin suuri, että tuntuu kuin jättäisin osan itsestäni Suomeen. Saatuani viikonloppuna oikean päivystäjän oikeudet ja tänään vietettyäni ryhmässä läksiäisiä tuntuu oudolta jättää edes väliaikaisesti taakse tuttu nuorisoryhmä ja kaikki uudet ihmiset joita on oppinut päivystyksissä tuntemaan, vaikka tiedänkin etteivät ne mihinkään katoa. Tämä järjestö jatkaa kyllä pyörimistä omalla paikallaan, ja minulla on aina paikka johon olen tervetullut. Eikä minun todellisuudessa tarvitse kokonaan toiminnasta vieroittua, sillä löytyyhän Punainen Risti Saksastakin!
Olen antanut Punaiselle Ristille paljon omaa aikaani ja työpanostani, mutta saanut takaisin jotain paljon rahaa parempaa. Ystäviä, erikoistaitoja, ainutkertaisia kokemuksia ja onnen aineksia. Tämä on se "mun juttu".
Minun ei tarvitse hankkia elämää, minulla on sellainen jo.
-Sini
Mutta ei siinä vielä kaikki! Kuten aiemmin mainitsin, Punaisen Ristin toiminta tarjoaa jatkuvasti uusia haasteita. Neljän nuorisoryhmävuoden jälkeen totesin että on aika viedä harrastukseni seuraavalle tasolle. Rupesin ohjaamaan Reddie Kids -ryhmää, joka on ala-asteikäisten ensiapukerho. Tuntui hienolta olla ensiavussa tasolla, jolla saatoin alkaa opettamaan tietoja ja taitoja muille, ja vähintään yhtä hienolta tuntui nähdä oppien menevän perille. Kerhon ohjaaminen sai minut myös abivuoden aikana ollessani useasti hermoromahduksen partaalla unohtamaan hetkeksi kaiken stressin ja pahan olon. Eilen kun viimeisen kerran ohjasin kerhoa ennen lähtöäni, oli yksi kerholainen jopa tehnyt minulle kortin. Luettuani kyseisestä kortista lauseet "Olen oppinut vaikka mitä sinulta. Kiitos siitä." tiesin, että olen saanut aikaan jotain hyödyllistä. Olen opettanut tärkeitä taitoja eteenpäin.
Ja tärkeistä taidoistahan on suurin ilo silloin, kun niitä pääsee käyttämään, joten oli aika kohdata taas uusi haaste ja pitkäaikainen tavoitteeni: Viime keväänä hoidin viimein pois alta EA1- ja EA2-kurssit, ja pääsin lopultakin aloittamaan ensiapupäivystäjäharjoittelijana. Päivystäjiä voi bongata isoissa yleisötapahtumissa valvomassa tapahtuman kävijoiden hyvinvointia ja antamassa tarvittavaa ja asianmukaista ensiapua. Oikean päivystäjän ja harjoittelijan ero on lähinnä siinä, että harjoittelijan mukana täytyy aina olla kokeneempi päivystäjä ja harkkarilla ei ole ristiä punaisen liivin selässä. Vetäessään punaisen päivystysasun ylleen voi oikein tuntea parantuneen ryhdin ja muuttuneen asenteen, sekä tietää olevansa tärkeä. Päivystyspuku antaa aivan uudenlaista voimaa ja kasoittain itsevarmuutta.
Päivystyshommat osittain myös pelastivat kuluneen kesäni. Olin vailla kesätöitä, rahatilanne ei sallinut kesäistä reilireissua, ja hajasijoitetut ajotunnit sitoivat minut tiukasti pääkaupunkiseudulle. Kirosin ajokortittomuutta, elin pienellä budjetilla vailla mahdollisuutta vetäytyä pitkiksi ajoiksi mökkeilemään, kunnes päätin ruveta viihdyttämään itseäni ravaamalla päivystäjänä pääkaupunkiseudun urheilukilpailuissa, messuilla, konserteissa ja festareilla. Tapasin jatkuvasti uusia ihmisiä, ja vaikka olenkin päivystäjien ikäjakauman nuorimmasta ääripäästä, muutamista naamoista ehti muodostua myös hyviä kavereita. Pääsin todella harjoittelemaan ensiapua tositilanteissa ja sain valtavasti tukea muilta päivystäjiltä. Muut katsoivat perääni, mutta taitoihini myös luotettiin paljon, ja ennen kaikkea minun haluttiin koko ajan oppivan lisää ja kehittyvän. Nappasipa joku ystävällisesti minut myös silloin tällöin jalkapartioon kiertämään ympäri tapahtuma-aluetta. Ja saihan sitä silloin nauttia ympäröivästä tapahtumastakin. Tämä päivystäjä pääsikin katsomaan muun muassa Jukka Poikaa, Happoradiota, FC Barcelonaa ja kahta Cheekin stadionkeikkaa töiden oheessa!
Tällasta Cheekin ekalla stadionkeikalla, partiossa D-katsomossa.
Päivystystöiden perustuessa vapaaehtoisuuteen ei ensiavun antaminen tuo minulle pennin hyrrää taskuun, mutta saan siitä kaikesta jotain jännää energiaa irti. Joskus, kun esimerkiksi pitää oksennuskippoa jonkun naaman edessä tai seisoo päivystämässä kaatosateessa, ja kaikki tämä palkatta, sitä pysähtyy hetkeksi kyseenalaistamaan omaa mielenterveyttään. Lopulta ei voi muuta kuin nauraa itselleen, sillä fiilis on jostain kumman syystä silti niin hieno että tietää tekevänsä saman vaikka sata kertaa uudelleen jos tarvitsee. On vain käsittämättömän hieno tunne tietää voivansa auttaa.
Vähän aikaa sitten olin päivystämässä messuilla, joilla esiintyi vanhan tanssikouluni oppilaita. En ollut enää yksi heistä, mutta olin juuri siellä missä minun oli paras olla. Ajattelin harrastuksiani koskeneita päätöksiäni, enkä olisi voinut olla paljon tyytyväisempi.
Läksärimässäjäisiä nuorisoryhmässä, tais mutakakku maistua muillekin :)
Se kaukainen syyskuun ilta vuonna 2009 kun aloitin nuorisoryhmässä oli se hetki, jona annoin tälle toiminnalle pikkusormen, mutta jolla on lopulta ollut äärimmäisen suuri vaikutus elämääni ja identiteettiini. Niin suuri, että tuntuu kuin jättäisin osan itsestäni Suomeen. Saatuani viikonloppuna oikean päivystäjän oikeudet ja tänään vietettyäni ryhmässä läksiäisiä tuntuu oudolta jättää edes väliaikaisesti taakse tuttu nuorisoryhmä ja kaikki uudet ihmiset joita on oppinut päivystyksissä tuntemaan, vaikka tiedänkin etteivät ne mihinkään katoa. Tämä järjestö jatkaa kyllä pyörimistä omalla paikallaan, ja minulla on aina paikka johon olen tervetullut. Eikä minun todellisuudessa tarvitse kokonaan toiminnasta vieroittua, sillä löytyyhän Punainen Risti Saksastakin!
Vihdoin luvalla risti selässä!
Olen antanut Punaiselle Ristille paljon omaa aikaani ja työpanostani, mutta saanut takaisin jotain paljon rahaa parempaa. Ystäviä, erikoistaitoja, ainutkertaisia kokemuksia ja onnen aineksia. Tämä on se "mun juttu".
Minun ei tarvitse hankkia elämää, minulla on sellainen jo.
-Sini
Olet ihana nuori nainen, tavataan jälleen vuoden kuluttua!
VastaaPoista