Uusi yritys

Mitäs tässä parin kuukauden aikana onkaan tapahtunut? Tiivistettynä: olen palannut Suomeen, olen ensiapupäivystänyt, käynyt kirjamessuilla, ollut avustamassa tv-kuvauksissa, hakenut töitä, hakenut au pair-hommia, en ole saanut töitä (ehkä juuri au pair-suunnitelmien takia), nähnyt kavereita, vieraillut sukulaisilla, vieraillut lakkiaisissa, päivystänyt vähän lisää, remontoinut, tehnyt muuttohommia ja viettänyt joulua. Ja saanut au pair-paikan.

Niin hyvin kuin olenkin viihtynyt Suomessa, kaikuu vieläkin korvissa maailman kutsu. Jäihän se vähän kaivelemaan kun edellinen reissu jäi suunniteltua lyhyemmäksi, ja siksi mielessä olikin aina ajatus, että voisi lähteä vielä kevatkaudella johonkin, jos vain löytyy mukava perhe helposti. Eilen sitten varattiin lento ja 8.1. vie tieni takaisin Saksaan ja baijerilaismaisemiin!

Tällä kertaa edessä on niitä perinteisempiä au pair-hommia. Uudessa isäntäperheessäni on suomalainen äiti, saksalainen isä, sekä 5-vuotias poika. Tehtäviin kuuluu juuri sitä tyypillistä päiväkodista hakemista ja harrastuksiin viemistä, sekä leikkimistä ja ajanviettoa perheen pojan kanssa. Kyseinen perhe löytyi taas kerran sieltä AuPairWorld:sta. He ottivat minuun yhteyttä sivustolla, ja jatkoimme yhteydenpitoa sähköpostitse ja Skypellä. Perhe vaikuttaa aivan huikean mukavalta, heillä on ollut ennenkin au paireja, ja homma on sujunut hyvin. Sijaintikin on tällä kertaa kätevämpi, sillä perhe asuu Münchenin esikaupunkialueella, jossa kulkee S-Bahneja (=lähijunia) sekä busseja, eikä U-Bahnkaan (=metro) ole tuhottoman kaukana. Münchenin keskustaan pääsee noin 25 minuutissa, ja lähialueellakin luulisi olevan muita au paireja.

Lähtöön on tällä hetkellä alle kaksi viikkoa, hui! Odotan kyllä innoissani reissua, varsinkin kun pääsen taas palaamaan tutulle seudulle, jossa on syksyn reissun jäljiltä muutamia tuttuja au pair-kavereita. Harmi vain että australialainen melkein-synttärikaimani on jo lähtenyt jatkaamaan Euroopan kiertomatkan kautta takaisin kotimaahansa. Vähemmän innolla kuitenkin odotan sitä, kun pitää taas kerran lähteä pois Suomessa asuvien kavereiden keskuudesta, enkä tosiaan näe heitä taas pitkään aikaan. Tavoitteenanihan olisi tällä kertaa olla sinne kevään lopulle saakka, kuten alunperin suunnittelinkin. No mutta, toisen kerran se vain kirpaisee, ja kokemuksesta tiedän että mielen haikeus vaihtuu nopeasti iloon ja innostukseen. Ja kaikki kyllä odottaa täällä paikallaan.

Innolla odotan myös että pääsen pois lumen ja pakkasen keskeltä. Vaikka Münchenissäkään ei ole talvella varsinaisesti lämmin, siellä sentään on harvemmin miinusihanliikaa asteita pakkasta. Siihen se lämpötila jää nollan hujakoille, tai ehkä muutaman asteen alle. Luntakaan ei käsitykseni mukaan tavallisesti sada yhdessä yössä sellaista polviin asti ulottuvaa kerrosta, ja kevätkin tulee varmasti aikaisemmin kuin pohjoisessa.

Tällä kertaa pääsen toivottavasti nauttimaan omasta vapaa-ajasta paremmin, oppimaan enemmän kieltä ja kiertelemään ympäri Saksaa ja Eurooppaa. Uskoisin, että hyvä reissu tulee.

-Sini

Yksi lippu maitojunaan, kiitos!

...tai sitten ihan vaan lentokoneeseen, maitojunassa kun on niin ikävä epäonnistumisen kaiku (eikä maitojunaan edes ostettu lippuja koska se oli huoltojuna). En koe epäonnistuneeni, en vain lopulta ollutkaan tämän perheen etsimä henkilö. Kaikki olisi voinut mennä putkeen, mutta ei vain nyt mennyt. Niin käy välillä.

Tietysti olisin voinut olla kärsivällisempi uuden haun suhteen ja käyttää vielä vaikka viikon lisää, mutta nyt en vain jaksa enää virua paikallani tilanteessa jossa suattaapi olla että uusi perhe löytyy mutta suattaapi olla ettei löyvykkää. Epävarmassa välitilassa on kaikista ikävintä elää. Niin pahasti on myös yksinäisyyskiintiö täynnä (kissatkin juoksevat karkuun) että ei inspaa olla taas yhtä viikkoa omien ajatusten kanssa. Päätin siis tässä vaiheessa palata Suomeen.

Päätöksen jälkeen on jokseenkin hassu fiilis. En tiedä pitäisikö olla helpottunut vai ärsyyntynyt. Ehkä vähän kumpaakin. Tietysti on mahtavaa palata kaikkien niiden ihmisten pariin, joiden seurassa minusta todella tulee oma itseni, ja joita oikeasti kiinnostaa miten päiväni on sujunut. Kaikki on taas niin helppoa, pääsen liikkumaan vapaasti minne haluan, milloin haluan ja kenen kanssa haluan. Oih, pääsen päivystämään, pääsen tapaamaan kavereita pitkin Suomea, ja ehdin vielä Helsingin kirjamessuillekin!

Mutta sitten on se kolikon toinen puoli. Odotin kovasti, että pääsen viettämään välivuotta ulkomailla, ja kyllä vähän kyrsii että kokemus tavallaan jää kesken. Ei ollut myöskään hauskaa tai edes helppoa käydä läpi sitä henkistä prosessia kun joutuu jättämään kaiken tutun taakse, mutta koska on se tunne että nyt on vain pakko mennä ja kokea, niin ajattelee kaiken olevan lähtemisen arvoista. Kerran se vain kirpaisikin, ja pian tuli tunne, että jaksan kyllä odottaa. Nyt olen jo täysin tottunut siihen että se elämä on siellä Suomessa ja minä olen täällä, joten ikävä ei ole se joka ajaa minua kotiin. Ehkä eniten pänniikin se, kun tiedän että olisin pystynyt siihen. Olisin kyllä ollut tarpeeksi vahva ja itsenäinen.

Niin monelta ihmiseltä sain myös valtavan paljon tukea kun kerroin lähteväni Saksaan. Kaikki toivottivat minulle hyvää matkaa ja olivat iloisia puolestani. Olisinkin halunnut palata takaisin kertoen kaikille niille ihmisille, kuinka reissu oli seikkailua täynnä ja kuinka tyytyväinen olen lopputulokseen.

Kannattiko siis lähteä? Kyllä. Ehdottomasti.

Tiesin ennen lähtöä että kaikki ei välttämättä menee niin kuin Strömsössä, ja että au paireja palaa tasaisella syötöllä kotiin kesken kaiken. Olen kuitenkin niitä ihmisiä joiden pitää kokeilla kaikkea itse muiden neuvoista huolimatta, sillä en halua pelon estävän minua kokemasta tai tekemästä jotain. Minä en varmasti aio olla vanhainkodissa se katkera mummo joka miettii siinä keinutuolissa kiikutellessaan että "voe ku olisin tehnynnä sitä ja tätä mutta ku käskivätten olla järkevä". Minä olen se mummo joka lällättää kuinka "menin ja tein vaikka hullunahan ne kaikki pitivät". Kävi miten kävi, mutta ainakaan en jää jossittelemaan.

Kaikesta huolimatta mahtuihan tällekin reissulle oikeasti seikkailua. Sain muista au paireista kavereita, joiden kanssa pidin hauskaa. Opin pärjäämään vähäiselläkin kielitaidolla ja selviämään ongelmatilanteista. Pääsin nauttimaan Oktoberfestin tunnelmasta ja litran oluttuopeista, mitä olin erityisen paljon odottanut. Sivistin itseäni keskitysleirivierailulla, ja juhlin synttäreitä yhdessä uuden australialaisen toverini kanssa. Asuin todella pienellä paikkakunnalla, ja näin aivan uudenlaista arkea. Ja synttäripaketin saapuessa tunsin iloa ja lämpöä, kun kaverit osoittivat kuinka paljon minusta välittävät.

Kaiketi siis ihan hyvä reissu, vaikka jäikin vähän lyhyeksi ja yksinäisyys vaivasi viikoilla. Ainakin olen kokemusta rikkaampi. Ja saapa nähdä, mitä keksin tässä lopun välivuoden aikana. Ehkä teen välillä vähän töitä ja suuntaan sitten kevätkaudella vielä johonkin päin maailmaa. Ei tämä välivuosi tähän lopu.

Puuh, olen puhunut. Nyt on hyvä mieli.

-Sini

Muutoksen tuulia

Kuten tässä blogin varrella on saattanutkin selvitä, tila-auton ajaminen ei ole ollut minulla erityisen hyvin hallussa. Ajokortti ollut taskussa vasta pari kuukautta, ja ennen reissua kokemusta olikin vain tavallisen henkilöauton ajamisesta. Ihan jo omaan viihtymiseen asia on vaikuttanut sillä tavalla, että viikoilla en ole oikein päässyt liikkumaan itsenäisesti ympäristössä, ja toisekseen täällä tarvitaan luotettavaa kuskia jotta lapset pääsevät turvallisesti harrastuksiin sun muualle.

Itsellä oli jo jonkun aikaa ollut huoli, että olenko sittenkään se luotettava kuski jota tänne haettiin. Huoli ei ollut yksipuolinen, ja perheen vanhempien kanssa tuli asia puheeksi. Keskustelun ja pohdinnan jälkeen yhteinen päätelmä oli, että tähän perheeseen sopii paremmin joku kokeneempi kuski.

Niinhän sitä sanotaan, että ajaan oppii vain harjoittelemalla, ja väite on toki aivan totta. Kysymys vain on tässä tapauksessa siitä, onko tarpeeksi aikaa harjoitella. Tunnen oman ajokokemukseni kehitystä sen verran, että aikaa se tosiaan vaatisi. Minulla on aika varovainen ote autolla ajamiseen, ja tutkarikin kuvaili inssini päätteeksi että ajamiseni oli "varovaista tuhertamista". Vaikka olen päässyt kyseisestä "tuhertamisesta" eroon tavallisen henkilöauton kanssa, olen nyt tila-auton kanssa taas lähtöpisteessä.

Juu että uusi hakuprosessi lähtisi nyt käyntiin, sillä en ihan vielä haluaisi astua Suomeen vievään maitojunaan. Olen päivittänyt Au Pair World-profiilini, ja laittanut Facebookin au pair-ryhmiin ilmoitusta perhettä etsivästä au pairista. Toiveeni on löytää uusi perhe täältä Saksasta, sillä koen että täällä on vielä nähtävää jäljellä. Tämä Baijerin ja erityisesti Münchenin alue myös miellyttää paljon, sillä täältä on hyvät yhteydet muualle Eurooppaan. Toivottavasti jostain nappaisi.

En kuitenkaan ole suuresti järkyttynyt tästä tilanteesta, sillä erinäisiin muutoksiin varauduin jo ennen lähtöä. Kun minulta kyseltiin, kauanko meinaan olla reissussa, vastaukseni alkoi aina sanoilla "jos kaikki menee hyvin niin", koska etukäteen ei voi ikinä tietää miten homma lähtee rullaamaan. En koe myöskään saaneeni potkuja, tällä kertaa kaikille vain oli parasta ratkaista tilanne näin.

Olisi ikävää jos reissu päättyisi näinkin lyhyeen, mutta jos niin käy niin siitäkin mennään sitten vain eteenpäin. Tiedän, että Suomessa kuitenkin odottaa kaikki ne tutut ihmiset ja harrastukset, eikä varmasti tule olemaan tylsää. Kouluunkaan en olisi tänä syksynä missään tapauksessa mennyt, joten senkään puolesta ei ole suunnitelmat menneet sekaisin. En tosiaankaan kadu tänne lähtemistä.

Niin että katsotaan mihin tämä tilanne nyt kehittyy ja mistä tilanteesta lähdetään rakentamaan uutta suunnitelmaa.

-Sini

Pinakothek ja paketti

Heipsulivei, alkaa olla kuukausi täynnä täällä Saksanmaalla. Vieläkin vapaa-aika kuluu viikoilla pitkälti kämpillä hengatessa, vaikka kova hinku olisi päästä liikkumaan lähikaupungeissa. Tila-autolla ajamista pitää kuitenkin vielä harjoitella, ja harjoittelua helpottaisi huomattavasti jos auto palaisi huollosta... Kielikurssille halajan kovasti, ja yleisesti olisi kiva löytää seuraa tästä läheltä, ettei aina tarvitsisi lähteä Müncheniin asti.

No, tilanteen kehittymistä täytynee vielä odotella, ja siksi viime lauantaina tuli tuttuun tapaan (neljättä viikkoa peräkkäin) piipahdettua Münchenissä. Tällä kertaa kuitenkin vain puolipäiväreissulla ja vaihteeksi ihan vain omassa seurassa, kun en oikein löytänyt ketään kaveriksi kaupunkipäivälle. Olosuhteet kuitenkin tarjosivat erinomaisen tilaisuuden nauttia taidekulttuurista, ja päätinkin suunnata Pinakothek der Moderniin, eli modernin taiteen museoon. Tykkään oikeastaan kiertää taidenäyttelyitä ennemmin yksin kuin seurassa, sillä silloin voin kulkea saleissa omaan tahtiin ja tuijotella niitä teoksia juuri niin kauan kuin itse haluan. Ei siis niin pahaa ettei jotain hyvääkin siinä yksinäisyydessä!

Nämä Pinakothek-taidemuseot ovat jonkinlainen museoyhtymä täällä Münchenissä, ja ne sijaitsevat jotakuinkin yhdessä kasassa. Pinakohtekejä on kolme: Pinakothek der Moderne, eli siis tämä modernin taiteen museo, Alte Pinakothek, jossa on oikein vanhaa taidetta 1300-luvulta alkaen, ja Neue Pinakothek, josta löytyy 1800-luvun taidetta. Katsoin etukäteen netistä museoiden taiteilijalistoja, ja pitkään kävin mielessäni taistelua ja arvoin Alte Pinakothekin ja Pinakothek der Modenin välillä. Kutsuiko minua Rembrandt, Rafael ja da Vinci, vai kenties sittenkin Picasso, René Magritte ja Henri Matisse? Kuten mainittu, lopulta päädyin Pinakothek der Moderniin.

Ostin taas kerran sen kuuluisan ja ah, niin kätevän Bayern-ticketin, koska junan ja bussin lisäksi tarkoituksenani oli liikkua U-Bahnilla (=metro) Münchenin päärautatieaseman ja museon välillä. Sain siis tämän reissun osalta taas yhden rastin lisää Saksan julkisen liikenteen bingoon. Ajelin Hauptbahnhofilta Königsplatzin pysäkille ja sieltä matkaa museolle oli ehkä kilometrin verran. En ole varma, olisiko seuraava, eli Theresienstrassen pysäkki ollut lopulta lähempänä, mutta väliäkö sillä kun löysin matkalta hienoa arkkitehtuuria! Joku asiantuntevampi varmaan osaisi kertoa, mitkä rakennukset ovat kyseessä, mutta valitettavasti blogisti on sen verran sivistymätön (ja laiska googlaajaa) että tältä osin jää hämärän peittoon.

Ala-asteen suunnistustunneista oli hyötyä eikä suuntavaistokaan haitannut, sillä tie museolle löytyi helposti. Valitsemani sisäänkäynti johti kuitenkin kahvilan läpi pääaulaan, joten hetken piti sisällä katsoa ympärilleen että hahmotti rakennuksen kunnolla. Palvelutiskejäkin oli kaksi, toinen oli infotiski, ja toinen lipunmyyntitiski, joista jälkimmäinen oli tavoitteeni.

Saksa on siitä mukava maa, että olen aina onnistunut saamaan opiskelija-alennukset suomalaisella opiskelijakortilla. Kyllä, ihan sillä tavallisella Lukiolaisten Liiton kortilla, jossa ei ole edes sitä "kansainvälistä kääntöpuolta", ja jossa oli tällä kertaa vieläpä viime lukuvuoden tarra. Normaalihinta oli 10€, alennuksella 7€. Sunnuntaisin pääsisi euron sisäänpääsymaksulla, mutta se ei valitettavasti ollut minulle mahdollisuus. Museoihin olisi myös käsittääkseni mahdollisuus ostaa jonkinlainen yhdistelmälippu, mutta koska minulla ei ensinnäkään ollut aikaa kuin yhteen museoon, en perehtynyt yhdistelmälipun hintaan sen kummemmin. Aikaa hukkaamatta takkia vaan naulakkoon - tai oikeastaan lokeroon joka toimi kahden euron pantilla, naulakko olisi maksanut huimat 0,70€ - ja näyttelyyn.

Pinakothek der Modernin kokoelma oli tosiaan hyvä ja monipuolinen. Toisesta kerroksesta löytyi taidetta, ensimmäisessä kerroksessa oli arkkitehtuuri- ja grafiikkanäyttelyt, ja kellarikerroksessa design-näyttely. Taidekokoelmista löytyivät juurikin ne Picasso, Magritte ja Matisse jotka olin jo nettisivuilta bongannut, ja yllättivätpä iloisesti myös Salvador Dalin, Lucio Fontanan ja Andy Warholin teokset, jotka olivat nettisivuja selaillessa menneet ohi. Eivätkä ne "vähemmän kuuluisien" taiteilijoiden teoksetkaan huonoja olleet. Myönnettäköön silti, että itse saan eniten irti nykytaiteesta, ja kaikkien teosten syvin olemus ei täysin auennut minulle. Infotekstitkin olivat pääasiassa vain saksaksi, joten nekään eivät erityisesti valaisseet matkaani taiteen ymmärryksen tiellä. Pari tuntia kului kuitenkin helposti näyttelyssä, ja kellarikerroksen design-näyttelyssä oli vielä sokerina pohjalla (hehe kirjaimellisesti pohjalla koska kellarikerros) muutamat Alvar Aallon suunnittelemat huonekalut, ja kyllä taas suomalaista sydäntä lämmitti.

Museokierroksen jälkeen matkasin sitten takaisin Hauptbahnhofille, jossa minulla oli tunti aikaa kulutettavana enne junan lähtöä. Kävin kaupassa ostamasssa vähän karkkia, Hariboa ja Kinderiä, ja pääsin toteamaan, että joulu on ilmeisesti ihan nurkan takana. Ainakin siitä päätellen, että hyllyissä oli jo joulukarkkeja, ja yksi hylly kokonaisuudessaan oli täynnä Kinderin suklaapukkeja. Ja minä kun luulin että Halloween olisi seuraava... Hitusen houkutti kieltämättä ostaa yksi pukki koska Kinderin suklaa on parhautta, mutta vastustin joulua vielä toistaiseksi.

Burger Kingistä vielä terveellinen ja ravitseva lounas ennen kotimatkaa, ja kämpille päästyäni kuluikin loput viikonlopusta chillaillessa. Olen tässä kaikella vapaa-ajalla päätynyt takaisin japanipopkawaiiernuvuosien suosikkien pariin, ja olen alkanut jälleen katsomaan Fullmetal Alchemist-animea netistä. Uuuh, kyseinen sarja on edelleen aivan huikea niin animena kuin mangana, mitä olenkaan tehnyt nämä pari vuotta ilman sitä. Tunnen itseni taas pikkuteiniksi!

No mutta arki koittaa aina lopulta, ja maanantai tuli jälleen. Ei ollut aikaista aamua, enkä sinänsä herännyt ärtyneenä tai mitään, mutta kyllä piristi mieltä aivan suunnattomasti kun aamulla odotti keittiön pöydällä Suomesta saapunut synttäripaketti. Paketin takana olivat kaverini kotikaupungistani.

Hihihiiii, onneksi olin yksin kotosalla niin pääsin availemaan pakettia kaikessa rauhassa (lue: innostuksessa). Sisältö oli juuri sellaista, mitä sen lähettäjiltä voikin odottaa.

-Muropaketti (siihen liittyy sisäpiirin vitsi)

-Fazerin sinistä (vaikka en ole normaalisti erityinen sulkaasyöppö niin Fazeria on ollut ikävä!)

-Lumipantteri-karkkipussi: herrrkkua!

-Robin-lehti kera singlen ja julisteiden.

Lisäksi paketista löytyi vielä onnittelukortteja ja kirje, juurikin niiltä kavereilta, ja ylläripyllärinä yksi kortti oli vieläpä kahdelta ensiapupäivystäjäkaverilta! Huippua! Yksi kaveri olisi myös kuulemma halunnut laittaa pakettiin korun, mutta koruja ei jostain syystä saa lähettää postitse Saksaan. Ajatus silti mukana ja sehän on tärkeintä.

Yritän aina kovasti kaikille vakuutella, etten ole Robin-fani, mutta kukaan minut tunteva ei väitettä kyllä usko. Ehkä asiaan vaikuttaa osaltaan se, että osaan Robinin tunnetuimpien biisien kertosäkeet ulkoa, ja olen eräässä ensiapupäivystyksessä näyttänyt muille päivystäjille, että miten sen Boom Kah:in käsiliikkeet oikein menee. Todellisuudessahan olen kävelevä suomipop/iskelmä-jukeboksi, ja Robinia satutaan vain soittamaan radiossa paljon ja se tarttuu kuten monen muunkin artistin musiikki (juujuuseliseliseli). Ja onhan se Robin ihan symppis, ja Robiniin liittyy myös hauskoja päivystysmuistoja.

Lehden mukana tulevaa singleä ei kuitenkaan päässyt ihan noin vain kuuntelemaan, sillä alunperin sen pahvinen kotelo oli tyhjä. Ratkaisu löytyi kuitenkin muropaketista....

....siellähän se single piileksi. Juu, tämä kaikki siksi että on ollut tosiaan yhden kaverin kanssa tapana ostaa aina toiselle synttärilahjaksi muropaketti ja piilottaa sinne yllätys, niin kuin silloin muksuna muropaketista löytyi. 

Lehteä selasin sen verran, että huomasin sen olevan varustettu perin koomisella "kommenttiraidalla". Sinä kaveri siis tiedät kuka olet ja minä tiedän että olet lukenut lehden läpi ja fanitat itsekin salaa Robinia!

Hups nää kuvat ei ollukaa kovin tarkkoja, no mut meni jo.

Julisteetkin olivat saaneet uutta ilmettä tähän tapaan:

Ihanaa oli huomata kuinka mahtavia kavereita siellä Suomessa odottaa, ja ihan tulee ikävä kun tällaisia paketteja pääsee availemaan! Paljon on kuitenkin vielä nähtävää täällä Saksassa, eikä vielä ole kotiinpaluun aika. Paluun koittaessa on kuitenkin huippua päästä juuri näiden ihmisten pariin!

-Sini

P.S. Viski.

Dachaun keskitysleiri

Ja vielä kolmatta viikonloppua peräkkäin isolla pitäjällä. Tällä kerralla en kuitenkaan eksynyt edellisten viikkojen tapaan Oktoberfestille, se festivaali oli tämän vuoden osalta nähty. Viikonloppu oli muutenkin melko harmaa ja kolea, joten ilman (hyvin epätodennäköistä) pöytäpaikkaa olutteltassa olisi hetkessä tullut kylmä. Onneksi kaksi aiempaa viikonloppua olivat sään osalta festivaalikelpoisemmat.

Tällä kertaa vietin päivän edellisenä viikonloppuna tapaamani australialaisen toverini kanssa. Sama tyyppi siis joka on melkein synttärikaimani. Päätimme kyllästää itseämme historian havinalla, ja lähdimme siis käymään Dachaun keskitysleirillä, joka sijaitsee aivan Münchenin ulkopuolella, n. 25 minuutin junamatkan päässä. Sunnuntaina olisi ollut isompikin au pair-porukka menossa samaan paikkaan vierailulle, mutta meille kummallekin lauantai sopi aikataulullisesti paremmin.

Tuttuun tapaan lähdin täältä Reichlingista aamuvarhaisella bussilla kohti Weilheimia. Viime viikon bussimatkalla kuski ihmetteli, miksi en ostanut Bayern-ticketiä, kun olin kuitenkin jatkamassa Weilheimista Müncheniin. Sillä kerralla en saanut selvää kyseisen Bayern-ticketin eduista, vaikka kuski kuinka yritti minulle selkeällä saksan kielellä selittää monen monta kertaa, mutta kuluneella viikolla olinkin sitten viisastunut ja perehtynyt lipun syvimpään olemukseen netissä. Bayern-ticket on päivälippu, jolla saa matkustaa Baijerin osavaltion alueen julkisilla kulkuvälineillä niin paljon kuin ehtii. Yhden ihmisen lippu maksaa automaatista ostettuna 23€, ja lipunmyyjältä ostettuna 25€. Lisämaksusta samaan lippuun voi lisätä useamman henkilön, joten (enintään viiden hengen) porukallekin lippu on erittäin kätevä jos reissailee alueella. Ei minusta mitenkään hinnalla pilattu, kun kuitenkin meno-paluu Weilheimista Müncheniin maksaa jo 21€.

Käteisvarani olivat kuitenkin sen verran vähissä, että bussissa piti ostaa ihan tavallinen kertalippu. Weilheimin aseman lähistöllä kävin kuitenkin nostamassa lisää rahaa, ja menin tiskille ostamaan tätä huikean kätevää päivälippua. Tiskille menin, tilasin yhden hengen Bayern-ticketin, hinnaksi ilmoitettiin "fünfundzwanzig euro". Siinä aamuvarhaisella sopivassa hämmennyksessä ihmettelin hintaa, joka päässäki kääntyi muotoon 52€, kun hetkellisesti unohdin saksalaisten hölmön numerologiikan. Niin, saksan kielessähän kahdenkymmenen jälkeen numerot ovat muodossa "yksijakaksikymmentä", "kaksijakaksikymmentä" ja niin edelleen. Minullekin oli siis oikeasti ilmoitettu hinta "viisijakaksikymmentä" eikä viisikymmentäkaksi. Hupskeikkaa, eikös numeroiden pitänyt olla perusjuttuja. No, pistetään aikaisen aamun piikkiin.

Tämän numerokömmähdyksenhän tajusin siinä puoli minuuttia myöhemmin seisoessani lippuautomaatilla, josta saman lipun saa ostettua huimat kaksi euroa halvemmalla. Näppäilin masiinaa, ja pohdin, josko korttimaksu jotenkin onnistuisi. Olen nimittäin aiemmin tullut huomanneeksi, että vaikka Saksassa monet asiat toimivat erinomaisesti, Visa Electronin käyttö ei ole itsestäänselvyys. Kortilla voi kyllä nostaa käteisautomaatista rahaa ihan normaalisti, mutta kassalla maksaminen ei jostan kumman syystä pelaa. Siis sillä samalla kortilla, jolla olen voinut maksaa ongelmitta ympäri Eurooppaa. No eihän se Electron siinä lippumasiinassakaan toiminut, ja palasin taas ihan tavalliselle lipunmyyntitiskille ja maksoin sen 25€. Niin - laitetaan taas tämäkin aikaisen aamun piikkiin - koska en tajunnut että olisihan siihen masiinaan voinut käteistäkin syöttää. Ajatus tosiaan kulkee valoakin nopeammin ja sillee.

Eipä tämä sähellys kuitenkaan aikataulullisesti tuottanut ongelmia, sillä juna oli kymmenen minuuttia myöhässä. Samainen juna ei ole tullut kertaakaan Weiheimiin ajallaan, mutta tämä oli näistä kolmesta kerrasta pahin myöhästys. Hei missä on se kuuluisa saksalainen täsmällisyys? Tämän lisäksi juna jäi vielä seisomaan keskelle ei-mitään hetkeksi, ja lopulta olin 20 minuuttia myöhässä sovitusta tapaamisesta.

Päästyäni sitten vihdoin Münchenin Hauptbahnhofille kipitin tapaamispaikkaan, jossa australialainen kaverini odottelikin. Siitä sitten jatkoimme suoraan S-bahniin (=lähijuna) joka vei meidät Dachauhun. Dachaun asemalta meidän piti ottaa vielä bussi päästäksemme keskitysleirialuelle, ja että olikin se Bayern-ticket kätevä kun ei tarvinnut huolehtia eri menopelien lipuista tai voimassaoloajoista. Matkan aikana höpöttelimme niitä näitä, mutta aika pitkälti keskustelu keskittyi au pair-arjen puimiseen ja Suomen ja Australian erityispiirteisiin. Järkytin tätä kaveria vielä kertomalla että Suomessa syödään poroja, ja että poronliha on hyvää, hihhihhii.

Viimein Dachaun keskitysleirillä! Kyseinen keskitysleiri avattiin vuonna 1933, ja se oli ensimmäinen natsi-Saksassa avattu keskitysleiri. Alunperin leirille lähetettiin vain poliittisia vankeja, mutta myöhemmin vankikunta laajeni myös muun muassa juutalaisiin, Jehovan todistajiin, homoseksuaaleihin, sekä maanpakoon lähteneisiin.  Leirin ollessa ensimmäinen laatuaan toimi se tavallaan myös eräänlaisena vartijoiden koulutuskeskuksena: Dachausta lähti myöhemmin paljon väkeä muille keskitysleireille töihin. Dachau ei kuulunut näihin pahamainesiin "tuhoamisleireihin" kuten esimerkiksi Auschwitz-Birkenaun leiri, vaan se oli "vain" työleiri. Toki se ei tarkoita, etteikö sielläkin olisi porukkaa kuollut. Vankeja kuoli pääasiassa aliravitsemuksen ja raskaan työnteon seurauksena, erinäisiin sairauksiin, ja kaasutettiinpa muutamia kymmeniä (vai satoja, en muista?) vankeja "kokeilumielessä".

Sisäänpääsy alueelle on ilmainen, mutta opastetut kierrokset ovat maksullisia. Opastuksista voi valita joko audio-oppaan (sellainen kapula mitä näppäillään infotaulujen kohdalla ja sieltä kuuluu juttuja, ABBA-museon kävijöille tuttu) tai sitten voi mennä ihan perinteiselle elävän oppaan kierrokselle. Elävän oppaan kierroksia järjestetään muutamia kertoja päivässä saksaksi, englanniksi ja muistaakseni vielä italiaksikin. Audio-opas maksaa 3,50€ ja elävän oppaan kierros 3€. Satuimme sopivasti englanninkielisen kierroksen alkuun, joka luonnollisesti olikin tavoitteemme, saksan historiasanasto kun ei ole vielä erityisen hyvin hallussa. Kierros kesti 2,5 tuntia, mikä voi kuulostaa pitkältä ajalta, mutta kului lopulta oikein sujuvasti. Aluekin on nimittäin aika hurjan iso.

Keskitysleirien surullisenkuuluisa Arbeit macht frei-iskulausehan se tervehti heti portilla.

Oppaamme oli muuten harvinaisen hyvä. Hänellä oli sukujuuria sekä natsien että juutalaisten puolella, hän oli äärimmäisen hyvin perehtynyt Dachaun keskitysleirin historiaan, hän kertoi paljon havainnollistavia tarinoita ja kaikesta huokui vaikutelma, että hän kyllä tiesi mistä puhui. Heti kierroksen alussa kävi erittäin selväksi, että keskitysleireillä vankeja kohdeltiin kaikin puolin epäinhimillisellä ja alentavalla tavalla, jota on hankala edes kuvitella. Heitä pahoinpideltiin fyysisesti, nöyryytettiin, pidettiin epäinhimillisissä oloissa, ja yhdessä vaiheessa vangeilla tehtiin jopa lääketieteellisiä ihmiskokeita. Muu yhteiskunta taas eli jatkuvassa pelossa, keneenkään ei voinut luottaa, joten vain todella harvat uskalsivat nousta vastarintaan. Jopa keskitysleirien lähellä asuvat ihmiset, joiden korviin välillä kantautui vankien tuskanhuudot, saattoivat vain yrittää peittää äänet esimerkiksi kääntämällä radion kovemmalle. Pelon keskellä oli vain yksinkertaisesti helpompaa ja ennen kaikkea yksilölle turvallisempaa yrittää olla ajattelematta lähellä tapahtuvia kauheuksia, ja keskittyä omaan elämäänsä. Vähän samaan tapaan kuin koulukiusattua ei uskalleta puolustaa kiusatuksi joutumisen pelossa.

Opas mucho bueno!

Kaiken kaikkiaan Dachaun keskitysleiri oli aika pysäyttävä paikka. On jotenkin hurjaa kuvitella, kuinka viime vuosisadalla, silloin isovanhempien nuoruusvuosina, on voinut tapahtua jotain näin karmaisevaa ja julmaa. Ja näitä keskitysleireiltä selvinneitä vankeja on vielä tänäkin päivänä elossa. Ja kuinka koko saksalainen yhteiskunta päätyi ensimmäisen maailmansodan tappion ja Versaillesin sopimuksen aiheuttaman laman seurauksena nostamaan valtaan henkilön, joka lupasi parempaa, mutta jonka toimet lopulta aiheuttivat kansan jokapäiväiseen elämään niin paljon tarpeetonta pelkoa. Kaikki olivat avuttomia totalitaarisen mahdin edessä.

Vankien vuodepaikat. Ei muuten ollu pitkiä ihmisiä varten. Henkilökohtaisille tavarioille - kuten vaikka sille päivän ainoalle leipäpalalle - oli yksi hylly.

 Yleiskuvaa alueesta.

Ja löytyihän se krematoriokin valitettavasti. Dachaun krematorio oli kohtalaisen pieni, koska leirillä ei suoritettu järjestelmällisiä massakaasutuksia, mutta karmaiseva se joka tapauksessa oli. Erityisen hyytävä ajatus oli jotenkin se, kun vangeille oli kuulemma kerrottu luvassa olevan tavallinen suihku, jotta kukaan ei yrittäisi pistää hanttiin. No, eihän se sitten lopulta suihku ollutkaan. Toisaalta en tiedä, olisiko ollut yhtään parempi sanoa vangeille "Nyt te kuolette kaikki", pystyisikö sellaiseen edes valmistautumaan henkisesti. Inhottaa vain ajatus, että sitä luulee päätyvänsä suihkuun mutta jossain kohtaa siinä pienessä lukitussa huoneessa sitten tajuaakin kuolevansa.

"Suihkuhuone" a.k.a. kaasukammio

Krematorion uunit joissa ruumiit poltettiin.

Huh huh, että sellainen kierros. Hirveästi nähtävää ja kuultavaa, kannattaa ehdottomasti käydä ja törsätä se kolme euroa siihen opastettuun kierrokseen. Tähänkään postaukseen ei tullut kirjoitettua kaikkea tietämisen arvoista, koska inofa vain oli yksinkertaisesti niin paljon.

Kiitos ja ylistys siitä että on syntynyt Suomeen 2000-luvulla, ja sitten olikin aika vaihtaa mukavampiin tunnelmiin. Bussilla Dachaun asemalle, jonka läheltä löytyi taas kerran halpaa pitakebabia (3,50€, vieläkin halvempi kuin edellisellä kerralla). Dachausta taas Müncheniin, jossa Hauptbahnhofilla etsimme sopivan kahvilan josta saimme kakkua. Olihan suunnitelmamme ollut juhlistaa yhdessä tulevia synttäreitämme etukäteen.

 Zebra Cake omnomnomnom

Vähän tärähtäny selfie mut niin kai mekin :D

Kakuttelun jälkeen oli aussiystäväisen aika hypätä junaan, kun taas minulla oli vielä tunti aikaa ennen junan lähtöä. Kiertelinkin sitten niitä mekkokojuja, ja onnistuin viimein löytämään itselleni Dirndl'in. Hinta Oktoberfestin päättäjäisviikonloppuna 35€ (ei taaskaan paha).

Uuh, upea läppärillä otettu kuva <3

Juu että tällasta. Huomenna sitte 19vee synttäripäivä (koska kirjoitan tätä Saksan ajan mukaan vielä maanantain puolella).

-Sini

P.S. Sain käteisautomaatista sellasen uuden 10€-setelin ja yllätyin, en ollu nähny sellasta ennen. Ja kyllä, Saksassa saa 10€ seteleitä automaatista. Mucho kätevä.

Oktoberfest 2.0

Taas on yksi viikko kulunut, pääasiassa kotitöiden parissa. Au pairin arki ei tosiaan ole turhan jännittävää, varsinkaan tällaisessa pikkukylässä. Olen kerännyt omenoita ja päärynöitä, keitellyt niistä sitten sosetta, pakastanut niitä, laittanut ruokaa, pessyt pyykkiä ja muuta sellaista perushommaa. Illat ja muu vapaa-aika on lähinnä mennyt kämpillä chillatessa. En oikein vielä tunne lähiseutuakaan niin hyvin että pääsisin liikkumaan itsenäisesti autolla, joten viikoilla on välillä aika yksinäistä.

Raahauduin siis viime lauantaina jälleen kerran Müncheniin etsimään actionia tämän pikkukyläarjen vastapainoksi. Tapasin muita au paireja, pääosin eri ihmisiä kuin edellisellä kerralla, mutta yksi tuttu naamakin oli joukossa. Junani oli taas kerran reilusti ajoissa tapaamisaikaan nähden, mutta kiertelin aseman ympäristössä odotellessani. Kävin hiplaamassa erinäisissä liikkeissä nättejä Dirndl-mekkoja, joihin alkaa näin Oktoberfestin edetessä ilmestyä alennuslappuja, mutta kauneimmat ja koristeellisimmat olivat edelleen melko kalliita (100€ hujakoilla ja siitä ylöspäin). Jäi siis vielä toistaiseksi ostamatta.

Viiden hengen porukkamme (minä, britti, aussi, jenkki ja ukrainalainen) kasaantui sopivasti kymmenen jälkeen Münchenin päärautatieasemalla, mistä suuntasimmekin suoraan festivaalialueelle puoli yhdeksitoista. Teltat olivat taas kerran aivan täynnä, eikä meillä tälläkään kerralla ollut ennalta tehtyä varausta. Kiertelimme aikamme eri telttoja ja Biergarteneita, kunnes totesimme että meidän piti tunkea muiden pöytiin, jos halusimme istumapaikan. Lopulta päädyimme samaan pöytään italialaisporukan kanssa, ja voi mokoma mikä meininki siinä pöydässä oli. Kyseiseen italialaisjoukkoon kuului yksitoista veljestä, joilla oli kaikilla sama isä, mutta ymmärtääkseni eri äidit. Että sellainen joukkio. Veljekset olivat tulleet isänsä kanssa viettämään Oktoberfestiä.

No, ainakin olimme päässeet istumaan, ja ei muuta kuin olutta kehiin! Oktoberfesthan on kuuluisa niistä litran oluttuopeista, ja pitihän sellainen tilata jo ihan kokemuksen vuoksi (vaikka kyllä hyvä olut maistuu muutenkin!).

Kaikilla meillä au paireilla kiersi vuorotellen italialaisten huikea juhlahattu.

Yksi jälleen kameran toisella puolen.

Siinä aurinkoisessa Biergartenissa istuskellessa vierähtikin useampi tunti aivan huomaamatta. Iltalialaiset vieläpä tarjosivat meille lisää olutta ja pretzeleitä, joita sitten jaoimme au pairien kesken. Muut au pairit olivat aivan huippumukavia ja kaikilla näytti olevan todella hauskaa. Kaikki vastailivat vuorollaan italialaisten esittämiin kysymyksiin ja kertoivat omasta maastaan. Yritin itsekin kertoa, että Suomi ei ole aivan jäinen maa, ja että kesät ovat melko lämpimiä, mutta kuulemma +20 astetta ja rapiat ei vastaa italialaista käsitystä lämpimästä. Höh, kyllä suomalainen vaan nauttii siinä kohtaa jo kesähelteestä!

Spatenin Biergarten oli siis kyseessä. Olut ihan jees, ei valittamista!

Iltapäivän edetessä jätimme italialaiset taakse ja vaihdoimme vielä viereiseen pöytään kahden (ihan hyvännäköisen) berliiniläisjätkän seuraan. Taas samanlainen meininki, ihmetellään vuoronperään jokaisen kotimaata, "kyllä Suomen kesä on ihan lämmin", ja lisää olutta kehiin! Taisi siinä istuskellessa toinenkin litra olutta kulua, mutta miksipä ei, iltapäivä oli pitkä ja aurinkoinen. Ja pitihän niille muille näyttää, ettei suomalainen pienestä määrästä hätkähdä!

Myöhemmin porukan britti ja ukrainanlainen lähtivät kotia kohti, mutta me loput jäimme vielä muutamaksi tunniksi. Tosin minä ja aussi lähdimme melkein samaan aikaan etsimään ruokaa sillä välin, kun jenkki jäi hengaamaan berliiniläisten seuraan. Vähän matkan päästä alueen ulkopuolelta löysimme halpaa pitakebabia (4€, ei paha), hotkimme ne, sillä päivän mittaan oli jo ehtinyt tulla nälkä, ja palasimme takaisin festivaalialueelle. Paluumatkan aikana kävi myös ilmi, että meillä on peräkkäisinä päivinä lokakuun alussa synttärit, joten löysin jonkun jonka kanssa juhlia! Festivaalialueelta ostimme vielä puoliksi yhden nutella-banaani-crêpen, joka oli muuten aivan mieletöntä herkkua. Sitten vielä takaisin vanhaan tuttuun Spatenin Biergarteniin, jossa jenkkiystäväisemme odotteli meitä.

Vähän aikaa istuskelimme vielä pöydässä, mutta kellon lähestyessä kuutta aloimme hipumaan kohti päärautatiesemaa. Eiköhän se 6,5 tuntia Oktoberfestiä ollut hyvä päiväsaldo. Päivästä jäi todellä hyvä mieli - vieläpä kun ei tarvinnut ottaa taksia Weilheimista kämpille - ja minulla on vähän sellainen fiilis, että näitä au paireja tulen tapaamaan vielä myöhemminkin. Kertaheitolla unohtui viikolla vaivannut yksinäisyys, kun sain pitää hauskaa uusien kavereiden kanssa. Juuri sitä, mitä olin tältä reissulta eniten odottanut.

-Sini

München ja Oktoberfest

Eka viikko takana! Viime viikolla onkin ollut vähän hiljaista blogin puolella, mutta niin on ollut täällä talon puolellakin. Kaikilla on ollut kova kiire sinne tänne, ja omat päiväni ovatkin kuluneet lähinnä keittiön puolella ja muissa pikkuhommissa. Viikonlopunkin olin lähestulkoon kokonaan yksin talossa. Olen välillä käynyt kylällä kävelemässä, mutta en tunne seutua vielä niin hyvin että pääsisin esimerkiksi liikkumaan autolla lähikaupungeissa.

Mutta niin, kuten sanoinkin, talo oli minua lukuunottamatta tyhjillään koko viikonlopun, joten päätin lähteä lauantaina päiväretkelle Müncheniin. Mitäpä minä olisin täällä itsekseni tehnyt, ja samalle päivälle sattui vieläpä sopivasti Oktoberfestin avajaisparaati. Kaipasin myös kovasti seuraa, joten etsin Facebookin kautta muita au paireja joiden kanssa voisin viettää päivän kaupungissa.

Lähdin siis ajoissa lauantaiaamuna liikkeelle Reichlingista. Otin bussin Weilheimiin ja Weilheimista taas jatkoin junalla Münchenin päärautatieasemalle, jonka lähellä oli sovittu tapaamispaikka. Junani oli kuitenkin tapaamisaikaan nähden puoli tuntia etuajassa, joten ehdin istahtaa kahvilassa hetken aikaa ja katsella ihmisten menoa. Ilmeisen moni oli myös suuntaamassa Oktoberfestille, sillä asema oli täynnä ihmisiä joilla oli sukupuolesta riippuen joko Lederhosenit jalassa tai Dirndl-mekko päällä.

Aikani odoteltuani siirryin tapaamispaikalle, johon meitä au paireja kerääntyi pikkuhiljaa. Alunperin meitä piti kaiketi olla kymmenen luokkaa, mutta lopulta porukassa oli minä mukaan lukien kuusi tyttöä. Kaksi brittiä, yksi jenkki, yksi kreikkalainen, yksi kolumbialainen ja sitten minä. Kun muita ei enää ilmaantunut, lähdimme etsimään sopivaa paikkaa Schwanthalerstraße-kadun varrelta, jota pitkin paraati kulki.

Päivä oli pilvinen, ja kaikkien harmiksi alkoi vieläpä sataa juuri ennen paraatin alkua. Olisin halunnut ottaa paraatista paljon kuvia, mutta suurin osa kuvista näyttääkin tältä:

.....pelkkiä sateenvarjoja. Luovutin siis kuvaamisen suhteen melko pian ja keskityin katsomaan mitä nyt itse sateenvarjojen lomasta pystyin näkemään. Päästyäni hieman paremmalle paikalle yleisön joukossa sain vielä paraatin loppupuolella otettua muutaman kelvollisen kuvan, jotka havainnollistavat paraatin syvintä olemusta.

Vuoroin eri oluttupien kärryjä, vuoroin soittokuntia. Paraati kesti kaikkiaan n. 40 minuuttia.

Paraatin jälkeen lähdimme suuntaamaan itse festivaalialueelle sinne virtaavan väkijoukon perässä. Toiveenamme oli päästä sisään johonkin oluttelttaan, tai edes Biergarteniin (olutteltan ulkopuolinen kattamaton anniskelualue) juomaan niitä kuuluisia ja Oktoberfestille tyypillisiä litran oluttuoppeja, mutta epäonneksemme teltat olivat ehtineet täyttyä heti alussa. Emme viitsineet jäädä jonottamaan tunneiksi sisäänpääsyä, joten kiertelimme sitten festivaalialueella ihan muuten vaan ja aistimme tunnelmaa.

Niin, eiväthän nämä olutteltat mitään telttoja oikeasti ole, vaan väliaikaisia rakennuksia.

Muutaman tunnin kiertelyn jälkeen puolet porukasta jatkoi matkaa muualle, mutta heidän tilalleen tuli yhden au pairin espanjalainen kaveri. Jäljelle jääneellä neljän hengen porukalla kiersimme vielä hetken aluetta, kunnes päätimme lähteä ostamaan jotain juotavaa alueen ulkopuolelta.

Ennen poistumista paikansin kuitenkin alueen reunalta Punaisen Ristin ensiapupisteen, ja koska päivystäjät eivät näyttäneet turhan kiireisiltä, päätin käydä vähän jututtamassa saksalaistovereitani. Kerroin tekeväni Punaisen Ristin päivystyshommia Suomessa ja olevani kiinnostunut jatkamaan järjestön vapaaehtoistoiminnassa myös au pair-vuoteni aikana. Näytin heille myös kuvaa suomalaisestä päivystyspuvusta, joka väreineen ja hopeisine heijastinnauhoineen muistuttaa hyvin paljon saksalaista vastinettaan. Päivystäjät olivat oikein mukavia ja erittäin mielissään suomalaisen kollegansa tapaamisesta, odottivat kovasti näkevänsä minut myös tämän maan päivystäjänä ja sain heiltä muutamia nettiosoitteita joihin tutustua, ja joista voisin löytää hyödyllisiä yhteystietoja. Tapaamisesta jäi hyvä mieli ja jokseenkin kotoisa olo, oli hienoa löytää jotain tuttua ja läheistä tästäkin maasta.

Niin, poistuimme siis alueelta ja asettauduimme läheiseen kahvilaan, jossa joimme omenamehua ja mietimme mitä tekisimme seuraavaksi. Lopulta lähdimme kävelemään keskeisemmille kaduille katselemaan maisemia, ja kävinpä myös Rossmannilla ostamassa hieman kosmetiikkaa (joka on täällä paljon halvempaa kuin Suomessa!). Hauska päivä, mutta tuntien kävely alkoi lopulta väsyttää, ja eihän siihen auta muu kuin lepo ja virvokkeiden nauttiminen.

Me au pairit, ja porukan espanjalainen kaveri taas on kameran takana.

Vaikka ei ollutkaan lähellekään litran tuoppi eikä edes Oktoberfest-alueella, niin kyllä maistui!

Sitten olikin minun aika lähteä junalla takaisin kohti kotikylää. Päivästä jäi hyvä mieli, oli mahtavaa tavata muita au paireja ja saada kavereita. Hyvä mieli vaihtuikin sitten äärimmäiseen ärtymykseen paluumatkalla, kun en meinannut päästä Weilheimista takaisin kämpille. Minulle oli jo perjantaina katsottu netistä yhteydet tämän kylän ja Münchenin välillä, ja netin antamien tietojen mukaan olisin päässyt junalta vielä bussilla takaisin Reichlingiin. No, sitä bussia ei sitten ikinä tullutkaan... Muistin kuitnkin kuinka minulle oli mainittu että bussiyhteyksien puuttuessa myös taksillä pääsisin Weilheimista takaisin, mutta taksinkin saaminen osoittautui odotettua haastavammaksi tehtäväksi. Asemalle ei tullut vapaita takseja, sitten yritin soittamalla tilata taksia, sanoivat kestävän puoli tuntia, mutta 40 minuutin päästä odotin edelleen asemalla. Soitin taksifirmaan takaisin, selitän tilannetta englanniksi (virhe!), vastaus on "no no understand" ja ennen kuin saan edes yritettyä selittää samaa saksaksi, minulle lyödään luuri korvaan. Juu että se siitä saksalaisesta järjestelmällisyydestä, lähdin sitten katsomaan josko lähistöltä löytyisi parempaa taksinhakupaikkaa, kuten hotellia tai ravintolaa, koska asemalla oli hieman ruuhkaisaa (enkä ollut aivan varma oliko joku huomaamattani nyysinyt taksini nenäni edestä). Mitään en kuitenkaan vieraasta kaupungista löytänyt, ja palasin asemalle. Yritin vielä kertaallen soittaa taksia, tällä kertaa saksaksi, useasta eri taksifirmasta, mutta yyyyyh, enhän minä ymmärtänyt mitä minulle puhelimessa sanottiin.

Lopulta siinä äärimmäisen ärsytyksen ja väsymyksen keskellä vanhempi saksalainen pariskunta tuli tarjoamaan minulle apua, ja jotakuinkin sain vielä selitettyä heille tilanteeni kolmen saksankurssin taidoillani. Sanaa vaan toisen perään, kielioppi on snobien hienostelua! Viimein pariskunnalle tuli taksi, he selittivät tilanteeni taksikuskille, ja 1.5 tunnin asemalla odottelun jälkeen pääsin vihdoin kohti Reichlingia. Sitten vain omaan huoneeseen peiton alle lämpimään nukkumaan, oli pitkä ja uuvuttava päivä takana.

Niin paljon kuin tämä taksiepisodi ärsyttikin kyseisellä hetkellä, näin jälkeenpäin ajateltuna selvisin siitä ihan hyvin. Ainakin huomasin, kuinka vähäisellä kielitaidolla sitä pärjääkään epätoivon hetkillä. Jutustelin taksikuskinkin kanssa niitä näitä matkan aikana, ja perillä matkan loppusumma pyöristettiin vielä kahdella eurolla alaspäin. Sain tästä kokemuksesta enemmän varmuutta ja rohkeutta saksan puhumiseen, kun tajusin tulevani ymmärretyksi. Niin, ja tulipahan kokemuksen lisäksi myös hyvä tarina kerrottavaksi.

Sunnuntai menikin sitten kämpillä chillaillessa, täällä kun ei oikein mikään ole auki sunnuntaisin, edes isoissa kaupungeissa. Sain siis hyvällä omatunnolla laiskotella ja palautua lauantain tapahtumista Haribon nallekarkkeja mutustaen.

-Sini

Kohteessa

Täällä sitä nyt ollaan Saksassa! Eilinen päivä menikin käytännössä kokonaisuudessaan matkustaessa. Aamulla kymmenen aikaa lähdettiin äitin ja siskon kanssa ajamaan kohti lentokenttää. Tunnelma oli hieman haikea, ja siinä viimeisiä tuttuja ihmisiä hyvästellessä tuli taas se tunne että kevään lopulle on mielettömän pitkä aika. Olin suuntaamassa paikkaan, jossa minulla ei ole yhtään tuttua ihmistä.

Lensin perheen nuorimman teinin kanssa Helsingistä Kööpenhaminan kautta Müncheniin. Lennot ja vaihto meni mukavasti jutustellessa, Kööpenhaminassakaan ei ollut kiire, vaan ehdimme myös hieman katsastaa terminaalin kauppoja ja kahviloita. Müncheniin saavuttua pitikin sitten odotella vähän kauemmin, että muiden samana päivänä Suomesta saapuvien perheenjäsenten lennot saapuisivat.

Kun saimme seuraavalla lennolla laukkuvahdin, lähdimme perheen nuorimman ja vanhimman (joka oli yllättäen tullut kentälle vastaan) teinin kanssa käymään lentokentän vieressä sijaitsevassa Besucher Parkissa, joka on eräänlainen pieni teema- ja näköalapuisto. Puistosta löytyy muun muassa vanhoja lentokoneita, leikkipaikka ja näköalakukkula.

Näköalakukkulalta näki suunnilleen koko lentokentän alueen, mukaanlukien kiitoradat. Jonkun aikaa menikin ihan vain katsellessa lentoon lähteviä sekä laskeutuvia lentokoneita.

Münchenin lentokenttä

Besucher Parkista kävelimme takaisin lentokentälle ollaksemme vastassa vielä päivän saapujaa, ja kun kaikki olivat kyydissä, siirryimme tänne Reichlingin kylään. Kyllä siinä vaiheessa jo väsyttikin, kun oli koko päivä matkustamista takana, joten ei muuta kuin asettautumaan omaan huoneeseen ja nukkumaan!

Tänään taas on ollut jonkin verran perhedytystä tehtäviin sekä autolla ajamiseen. Yksi tehtäväni on kuskata lapsia harrastuksiin ja treeneihin, joten on hyvä oppia tuntemaan seudun reittejä. Saksassa liikenne on jotakuinkin samanlaista kuin Suomessa lukuunottamatta muutamia nopeusrajoituksia, mutta suurin mutos kokikin autoa itseä:

BOOM! Tällainen auto on au pairin käytössä! Muutos on suuri (kirjaimellisesti ottaen) verrattuna pikku-Toyotaan ja Citroëniin joilla olen tottunut kotona ajamaan, ja nyt sitten pitikin hypätä tila-auton rattiin. Koosta huolimatta ajaminen sujui ihan hyvin, mitä nyt Landsbergissä onnistuin hieman naarmuttamaan toista sivupeiliä tiukassa mutkassa parkkihalliin ajettaessa. No, sellaista sattuu, eikä kukaan vaikuttanut erityisen vihaiselta. Katsotaan nyt mitä asialle tehdään, pitää oppia ainakin hahmottamaan ison auton koko paremmin.

Huoneesta vielä sen verran, että se on oikein viihtyisä, ja minulla on myös oma kylpyhuone käytössäni. Huone sijaitsee talon pohjakerroksessa, täältä löytyy sänky, pöytä ja kaksi vaatekaappia, ja ikkunasta on nätit näkymät.

Juu, eipä tässä muuta.

-Sini

Huomenna lähtö!

Hui sentään! Näin pitkälle pitikin odotella, että se lähdön tunne oikeasti iski. Huomenna tähän aikaan olenkin aivan eri maisemissa.

Viikonloppu kului valmisteluja tehdessä. Sain vihdoin tehtyä Kelaan väliaikaisen muuttoilmoituksen (joka oli ollut tehtävälistalla ehkä pari viikkoa) ja aloitin pakkaamisen hyvissä ajoin lauantaina. Kankean alun jälkeen pääsin vauhtiin:

Pakaaminen kauhistutti jo ollessaan pelkällä ajatuksen tasolla, sillä jo tavallisille lomamatkoille pakkaaminen on välillä tuottanut suurta vaivaa. Nyt pitikin sitten pakata ihan kaikkea aina perusvaatteista toppatakkiin asti. Hämmennyin myös tajutessani että minun täytyy tosiaan pakata myös useampi yöpuku mukaan... Varmistin isäntäperheeltä, ettei minun tarvitse ottaa omia pyyhkeitä tai lakanoita mukaan, ja kosmetiikassa päätin säästää laukkukiloja. Tiedän että kosmetiikka on Saksassa selkeästi halvempaa kuin Suomessa, joten shampoita ja muita en täältä raahaa mukaani!

Kissani olisi myös halunnut mukaan, mutta kai joudun jättämään se Suomeen...

Sain pakattua lauantaina suurimman osan tavaroista, sekä mietittyä suunnilleen mitä vielä puuttuu. Kaikkea ei mitenkään pysty (tai ainakaan kannata yrittää) pakata yhdessä päivässä, joten päätin jättää loput urakasta sunnuntaille. Illalla vielä pari kaveria tuli käymään, vietimme nachomässäjäisiä ja nauroimme katketaksemme. Illalta kertyi huikeaa kuvamateriaalia, jonka pariin voin koti-ikävän iskiessä palata (ja tajuta että ehkä on parempi olla Saksassa :D).

Juttujen tason voisi tiivistää tähän kuvaan.

Niin, loput paikkailut jäikin siis sunnuntaille, mutta aikalailla ongelmitta, sillä suunnitelma oli jo valmiina. Aiemmin oli tosiaan laukun kilot huolettaneet, mutta kun välipunnituksessa vaaka näytti laukulle painoa 18.4kg, oli yksi huoli poissa. Varaa siis oli reilusti, kun 23kg oli rajoitus!

Piipahdimme päivällä vielä tätini perheen luona kyläilemässä, siitä suoraan vielä mummolassa, ja kotiin palatessa kello näyttikin melkein kymmentä illalla. Pikapaniikkipakkaukset vielä ja ihan viimeiset tavarat kasaan ja nyt vaikuttaisi viimein valmiilta! Laukun kilot eivät ole vieläkään erityinen huolenaihe, mutta sitten ilmenikin toinen ongelma:

...miten ihmeessä saan laukun kiinni?

Se on kuitenkin aamun ongelma, nyt nukkumaan, sillä huomenna ollaankin koko päivä jännän äärellä.

-Sini

Mitä tänne jää: Punainen Risti

Tästä aiheesta voisin kirjoittaa vaikka kuinka paljon! Vaikka aihe ei sinänsä liity millään tavalla au pairina olemiseen, pyörii se kuitenkin ajatuksissani usein. Tämän blogitekstin perimmäinen syy onkin puhdas halu kirjoittaa omista mietteistäni.

Yksi asia jota tiedän tulevani kaipaamaan eniten on rakas harratukseni. Olen kokeillut kaikenlaisia urheilulajeja, parhaimmillani jaksoin yhtä lajia pari vuotta, mutta tämän harrastuksen parissa vuosia on kulunut jo viisi eikä kyllästyminen ole lähelläkään. Tämä harrastus tarjoaa jatkuvasti uusia haasteita, ja sen mukana ajaudun mitä kummallisimpiin paikkoihin ja tilanteisiin. Mikään ei ole antanut minulle enemmän itsevarmuutta tai hyvää mieltä pahan päivän keskellä kuten harrastukseni.

Ja se harrastus on Punaisen Ristin vapaaehtoistoiminta.

Kaikki alkoi vuonna 2009. Olin kyllästynyt tanssiharrastukseen, sillä ryhmässä olleet kaverini olivat lopettaneet tanssitunneilla käymisen. Olin vailla uutta harrastusta, ja muistin erään kaverini yrittäneen houkutella minua aiemmin liittymään Punaisen Ristin nuorisoryhmään. Niinpä päädyin syyskuisena keskiviikkoiltana keskelle ensiavun maailmaa ja seitsemän nuoren joukkoa, joka oli ollut yhdessä jo vuosia ennen liittymistäni. Niinkin tiiviiseen ryhmään liittymisessä oli omat alkukankeutensa - johtuen ehkä osittain omasta ujoudestanikin - mutta aina koin olevani tervetullut ja vähitellen aloin myös itse kokea kuuluvani joukkoon.

Niin, viiden vuoden ajan keskiviikkoiltani ovat kuluneet siinä samaisessa ryhmässä. Ryhmän kokoonpano on pysynyt lähes muuttumattomana kaikki nämä vuodet, ja se on yksi syy, miksi kaikki ovat toisilleen niin läheisiä. Ryhmämme on joukko hyvin samankaltaisen ajatusmaailman omaavia ihmisiä, jotka ovat myös sopivan vinksahtaneita ja hulluja pysymään mukana Punaisen Ristin toiminnassa. Jostain myös huokuu sellainen tunne, että ryhmä on kaikille meille mielettömän tärkeä. Yhtenä ryhmänä olemme ryhmäiltojen lisäksi reissanneet Punaisen Ristin tapahtumissa pitkin Suomea: Nuorten vuosikokouksessa Oulussa, tutustumisretkellä Kalkussa, ensiapukisoissa Lahdessa ja Savonlinnassa, sekä virkistysristeilyllä Tukholmassa. Ja kuinka hienoja muistoja jokaiselta reissulta onkaan!

Mutta ei siinä vielä kaikki! Kuten aiemmin mainitsin, Punaisen Ristin toiminta tarjoaa jatkuvasti uusia haasteita. Neljän nuorisoryhmävuoden jälkeen totesin että on aika viedä harrastukseni seuraavalle tasolle. Rupesin ohjaamaan Reddie Kids -ryhmää, joka on ala-asteikäisten ensiapukerho. Tuntui hienolta olla ensiavussa tasolla, jolla saatoin alkaa opettamaan tietoja ja taitoja muille, ja vähintään yhtä hienolta tuntui nähdä oppien menevän perille. Kerhon ohjaaminen sai minut myös abivuoden aikana ollessani useasti hermoromahduksen partaalla unohtamaan hetkeksi kaiken stressin ja pahan olon. Eilen kun viimeisen kerran ohjasin kerhoa ennen lähtöäni, oli yksi kerholainen jopa tehnyt minulle kortin. Luettuani kyseisestä kortista lauseet "Olen oppinut vaikka mitä sinulta. Kiitos siitä." tiesin, että olen saanut aikaan jotain hyödyllistä. Olen opettanut tärkeitä taitoja eteenpäin.

Ja tärkeistä taidoistahan on suurin ilo silloin, kun niitä pääsee käyttämään, joten oli aika kohdata taas uusi haaste ja pitkäaikainen tavoitteeni: Viime keväänä hoidin viimein pois alta EA1- ja EA2-kurssit, ja pääsin lopultakin aloittamaan ensiapupäivystäjäharjoittelijana. Päivystäjiä voi bongata isoissa yleisötapahtumissa valvomassa tapahtuman kävijoiden hyvinvointia ja antamassa tarvittavaa ja asianmukaista ensiapua. Oikean päivystäjän ja harjoittelijan ero on lähinnä siinä, että harjoittelijan mukana täytyy aina olla kokeneempi päivystäjä ja harkkarilla ei ole ristiä punaisen liivin selässä. Vetäessään punaisen päivystysasun ylleen voi oikein tuntea parantuneen ryhdin ja muuttuneen asenteen, sekä tietää olevansa tärkeä. Päivystyspuku antaa aivan uudenlaista voimaa ja kasoittain itsevarmuutta.

Päivystyshommat osittain myös pelastivat kuluneen kesäni. Olin vailla kesätöitä, rahatilanne ei sallinut kesäistä reilireissua, ja hajasijoitetut ajotunnit sitoivat minut tiukasti pääkaupunkiseudulle. Kirosin ajokortittomuutta, elin pienellä budjetilla vailla mahdollisuutta vetäytyä pitkiksi ajoiksi mökkeilemään, kunnes päätin ruveta viihdyttämään itseäni ravaamalla päivystäjänä pääkaupunkiseudun urheilukilpailuissa, messuilla, konserteissa ja festareilla. Tapasin jatkuvasti uusia ihmisiä, ja vaikka olenkin päivystäjien ikäjakauman nuorimmasta ääripäästä, muutamista naamoista ehti muodostua myös hyviä kavereita. Pääsin todella harjoittelemaan ensiapua tositilanteissa ja sain valtavasti tukea muilta päivystäjiltä. Muut katsoivat perääni, mutta taitoihini myös luotettiin paljon, ja ennen kaikkea minun haluttiin koko ajan oppivan lisää ja kehittyvän. Nappasipa joku ystävällisesti minut myös silloin tällöin jalkapartioon kiertämään ympäri tapahtuma-aluetta. Ja saihan sitä silloin nauttia ympäröivästä tapahtumastakin. Tämä päivystäjä pääsikin katsomaan muun muassa Jukka Poikaa, Happoradiota, FC Barcelonaa ja kahta Cheekin stadionkeikkaa töiden oheessa!

Tällasta Cheekin ekalla stadionkeikalla, partiossa D-katsomossa.

Päivystystöiden perustuessa vapaaehtoisuuteen ei ensiavun antaminen tuo minulle pennin hyrrää taskuun, mutta saan siitä kaikesta jotain jännää energiaa irti. Joskus, kun esimerkiksi pitää oksennuskippoa jonkun naaman edessä tai seisoo päivystämässä kaatosateessa, ja kaikki tämä palkatta, sitä pysähtyy hetkeksi kyseenalaistamaan omaa mielenterveyttään. Lopulta ei voi muuta kuin nauraa itselleen, sillä fiilis on jostain kumman syystä silti niin hieno että tietää tekevänsä saman vaikka sata kertaa uudelleen jos tarvitsee. On vain käsittämättömän hieno tunne tietää voivansa auttaa.

Vähän aikaa sitten olin päivystämässä messuilla, joilla esiintyi vanhan tanssikouluni oppilaita. En ollut enää yksi heistä, mutta olin juuri siellä missä minun oli paras olla. Ajattelin harrastuksiani koskeneita päätöksiäni, enkä olisi voinut olla paljon tyytyväisempi.

Läksärimässäjäisiä nuorisoryhmässä, tais mutakakku maistua muillekin :)

Se kaukainen syyskuun ilta vuonna 2009 kun aloitin nuorisoryhmässä oli se hetki, jona annoin tälle toiminnalle pikkusormen, mutta jolla on lopulta ollut äärimmäisen suuri vaikutus elämääni ja identiteettiini. Niin suuri, että tuntuu kuin jättäisin osan itsestäni Suomeen. Saatuani viikonloppuna oikean päivystäjän oikeudet ja tänään vietettyäni ryhmässä läksiäisiä tuntuu oudolta jättää edes väliaikaisesti taakse tuttu nuorisoryhmä ja kaikki uudet ihmiset joita on oppinut päivystyksissä tuntemaan, vaikka tiedänkin etteivät ne mihinkään katoa. Tämä järjestö jatkaa kyllä pyörimistä omalla paikallaan, ja minulla on aina paikka johon olen tervetullut. Eikä minun todellisuudessa tarvitse kokonaan toiminnasta vieroittua, sillä löytyyhän Punainen Risti Saksastakin!

Vihdoin luvalla risti selässä!

Olen antanut Punaiselle Ristille paljon omaa aikaani ja työpanostani, mutta saanut takaisin jotain paljon rahaa parempaa. Ystäviä, erikoistaitoja, ainutkertaisia kokemuksia ja onnen aineksia. Tämä on se "mun juttu".

Minun ei tarvitse hankkia elämää, minulla on sellainen jo.

-Sini